Puhuin viime postauksessa isoista päätöksistä, joita mun pitäis ratkaista. Nyt aattelin tulla valottamaan teille yhtä niistä. Kaikista vaikein ja sydäntäsärkevin päätös. Kerron uusille lukijoille vähän taustoja tästä ensin, ennenku meen itse asiaan. Kuvat on otettu äsken, oli vaikee kattoo kameraan saati hymyillä, kohta selviää miks.
Mä lähdin 2015 elokuun alussa Tukholmaan au pairiks. Olin haaveillu siitä pitkään, ja löysinkin hakemisen alotettuani muutamassa viikossa ihanan hostperheen samana keväänä. Kesä oli aikaa jännittää ja suunnitella tulevaa, tutustua perheeseen etukäteen ja odottaa lähtöä innolla. Kun se elokuu sitten tuli, ja saavuin perheen pihalle ihan ekaa kertaa, jännitys oli ihan huipussaan! Kaikki meni ihan loistavasti, vanhemmat ja kaikki neljä lasta ja koira osottautu aivan ihaniksi, enkä olis voinu saada parempaa perhettä. Syksyn aikana oli vaikeuksia, lähinnä kaksosten käyttäytymisen kanssa, mut näin jälkeen päin luulen, että ne vaan testas mua. Siis sitä, että missä menee rajat mun kanssa ja miten mä reagoin. Ja sitä myös, että vaikka ne tekis jotain ilkeetä, niin jäänkö mä silti? Ja kyllä mä jäin.
Tyttöjen kanssa meni kaikki niin hienosti aina, ne oli tosi kilttejä ja ihaili mua monessa asiassa. Oli ihana huomata aina välillä, että jos mä piirsin jonnekkin paperin kulmaan vähän erikoisemman kukan, niin seuraavana aamuna siinä paperin kulmassa oli kaks muutakin kukkaa, jotka K ja F oli piirtänyt mun mallista. Siis ihan tälläsistä pienistä asioista näki, miten kiintyneitä ne muhun oli. Ja siis pojat myös, aina kun vein ne päiväkotiin aamulla, meillä oli kunnon lähtemisseremoniat. Piti ensin halata, sitten nostaa ilmaan ja halata uudestaan, sitten pussattiin ensin portin alaosan läpi, sitten keskiosan läpi ja lopuks annettiin nenäpusut portin yli. Ja pojat toisti jokaikinen aamu samat sanat, että "
heippa, nähdään iltapäivällä, minä rakastan sinua ja voitko tehdä yllätyksen?". Mä vastasin, että "
heippa, nähdään iltapäivällä, minäkin rakastan teitä ja se jää yllätykseks!".
Noi yllätykset oli meiän sellanen juttu, josta tuli jokaviikkonen tapa päiväkodin ja koulun jälkeen. Mä järjestelin päivän aikana lapsille jonkun yllätyksen, yleensä se oli joku askartelujuttu, mut joskus leikkejä tai mitä ikinä keksinkään. Ne oli aina ihan haltioissaan kaikesta, mitä tein. Välillä se oli siis vaan mun piirtämä kuva, jonka ne sai värittää, joskus tehtiin taikataikinaa, joskus puhalleltiin saippuakuplia, leivottiin, maalattiin ja tehtiin varmaan kaikkea mahollista! Välillä multa oli ideat ihan lopussa, ja lapset oli vähän pettyneitä, kun ei saanutkaan iltapäivällä mitään yllätystä. Mut se oli lapsille tosi tärkeetä, että tein niitten kanssa yhessä kaikkea. Etten siis vaan laittanut niitä istumaan sohvalle ja kattomaan leffaa, vaan päinvastoin tehtiin jotain kivaa! Toki ne sai kattoa telkkaa tai pelata iPadilla jos halusivat, mutta yritin aina innostaa niitä kaikkeen muuhun. Sain siitä ihan älyttömän hyvää palautetta niin hostvanhemmilta, itse lapsilta, jopa päiväkodin hoitajilta ja koulun opettajilta!!! Tuntu, että ne kaikki arvosti mun tekemisiä todella paljon. Mulle se oli taas täys itsestäänselvyys, ettei lasta vaan laiteta tuijottamaan telkkaria, vaan sen kanssa kuuluu leikkiä ja touhuta!
Mä rakastin mun työtä yli kaiken, vaikken edes kokenut sitä työks. Enemmänkin olin perheenjäsen. Isosisko. Mun työnkuvaan kuulu aika vähän mitään pakollista, mut mä tein
todella paljon enemmänkin kuin mitä multa vaadittiin. Mun tehtäviin kuulu siis virallisesti laittaa aamupala, viedä pojat päiväkotiin ja saattaa nuorempi tyttö isojen risteyksien yli kouluun, olla päivällä koiran kanssa, ettei se joudu olemaan yksin, antaa sille ruoka, leikkiä sen kanssa vähän ulkona, pestä vain lasten pyykkiä ja käydä kaupassa jos esim. maito oli lopussa, hakea pojat päiväkodista, viettää lasten kanssa iltapäivä, tehdä päivällinen ja sitten olin vapaa. Okei kuulostaahan toi "paljolta", mut ei se olis ollut sitä, ellen olis tehnyt kaikkea sitä ylimäärästäkin, mitä tein.
Aamupalan lisäks mä tyhjensin joka aamu tiskikoneen, josta hostisä sano mulle ehkä tammikuussa, että "
ihanaa kun sä tyhjennät ton joka aamu". Täytin sitä myös päivittäin ja taas tyhjensin ja täytin. Raahasin kolmannesta kerroksesesta alimmaiseen kerrokseen pesutuvalle lähes joka päivä pyykkikorillisia koko perheen pyykkiä, ihan lakanoista isän sukkiin. Mä pesin niitä, laitoin kuivumaan, viikkasin nätisti kaiken, vein vielä kaappeihinkin sinne kolmanteen kerrokseen. Koira olis voinut olla max. 4h yksin, mutta yleensä ainakin kevään puolella olin ihan koko päivän sen kanssa. Treenasin sen kanssa kaikenlaista, yritin käyttää sitä lenkillä, harjottelin sen kanssa hihnassa kävelyä, totuttelin sitä autojen ääniin, joita se siis pelkäs kuollakseen. Olin joskus tuntikaupalla päivässä sen kanssa ulkona moneen otteeseen. Kävin kaupassa kaksosrattaiden kanssa joka viikko, ostin muutakin kuin maitoa, koska niillä ei koskaan ollu kotona muuta ruokaa ku jotain pakastekanaa ja pastaa. Ja siitä päästään siihen, että yritin joka päivä keksiä jotain uutta ruokaa, mitä laitan päivälliseks koko perheelle. Mulle se ei ollu helpoin tehtävä, koska en ollu koskaan edes kunnolla laittanut ruokaa itellenikään, saati seittemälle hengelle päivittäin. Iltapäivisin keksin just niitä yllätyksiä lapsille, käytiin leikkipuistossa ja piknikillä meren rannalla. Siis ihan kaikkea muuta ku sitä sohvalla nököttämistä. Iltasinkin saatoin olla vanhempien kotiintulon jälkeen perheen kanssa vielä kolmekin tuntia, ennenku menin huoneeseen.
Autoin myös sillon, ku multa pyydettiin jotain ekstraa. Kuten kun muu perhe oli koiran kanssa koirakurssilla illan, laitoin kaksoset nukkumaan. Ja tätä oli aika monta kertaa. Jos joku lapsista tai useampi oli kipeenä, niin olin niitten kanssa päivän kotona. Suurin juttu oli perheen kahden viikon lomamatka Thaimaahan, jolloin mun piti jäädä koiravahdiksi. Odotin sitä kauhulla, mutta kaikki meni hienosti lukuunottamatta sitä, että mun piti ekoina päivinä lähteä koiran kanssa eläinlääkäriin jonkun selittämättömän sairauden takia, joka sille iski yllättäen. Mun työmääräks oli asetettu 25h/viikko, mutta yhtenäkin päivänä olin jo pelkästään yli 15h yhtämittaa lasten kanssa!! Mut tää oli siis vaan yksittäisääritapaus, mut kyllä se 25h ylitty melkeinpä käytännössä joka viikko.
Mä olin aina ilonen, aina positiivinen, aina näytin vaan parhaat puolet itestäni, kun olin töissä. Lasten kanssa en halunnut näyttää mitään väsymystä, mua nolotti jos satuin haukottelemaan vahingossa. Yhden ainoan kerran koko vuoden aikana mä otin "sairaslomapäivän", koska olin oksennellut kaks päivää jo ja olo oli ihan kamala. Oikeastaan hostäiti pakotti mut menemään takasin nukkumaan sinä aamuna, mut mulle jäi ihan hirveet omatunnontuskat siitä, että hostisä joutu viemään lapset mun puolesta, ja mä menin vaan nukkumaan... Mä en koskaan sanonut ei, mitä ikinä multa pyydettiinkin. Olin aina valmis tekemään kaiken. Iltasin se sitten purkautu, ku pääsin omaan huoneeseen. Joskus itketti, joskus vaan nukahdin samantien, kun olin niin väsynyt. Saan kiittää ihanaa Alinaa, joka oli siellä myös au pairina, koska ilman Alinan tukea en olis selvinny. Alina jakso tulla mun luo ja juteltiin yhdessä, oli tosi helpottavaa saada jakaa ajatuksia jonkun kanssa, joka oikeesti ymmärtää miltä musta tuntuu. Alina sai mun ajatukset muualle, tehtiin yhessä kaikkea kivaa ja pidettiin hauskaa.
Mut varmaan arvaattekin, miten tää tarina päättyy. Mä olin ihan burn outin partaalla loppukeväästä. Olin ihan loppu niin fyysisesti ku henkisesti. Odotin vaan sitä, että pääsen Suomeen kesäks lepäämään. Vielä sillon maaliskuun lopussa, kun perhe oli Thaimaassa, etin itelleni uutta hostperhettä syksyks. Se tilanne kääntykin sitten lopulta niin, ettei se uus perhe halunnutkaan mua, vaan tää nykyinen hostperhe kysyi multa, haluaisinko jatkaa täällä syksyllä! Se tuli kuin tilauksesta, tottakai halusin. Lepäisin vaan kesän ja jaksaisin sitten taas olla au pairina.
Pienten vaikeuksien kautta lähdin sieltä toukokuun lopussa Suomeen. Ajatuksena oli edelleen, että jatkan siellä elokuussa kun koulut ja päiväkodit alkaa. Perheen hyvästeleminen oli ihan älyttömän vaikeeta, ainut asia mikä teki siitä ihan vähän helpompaa mulle, oli tieto siitä, että palaan sinne syksyllä. Itkin ja itkin, halattiin kaikkien kanssa monta kertaa ja mä olin ihan palasina. Se oli ihan kamalaa lähteä sieltä. Mut mähän tulisin takasin, kyllä se siitä.
Tää väsymys ei oo kuitenkaan helpottanut, vaikka oon ollut yli kuukauden Suomessa. Oon ihan uupunut edelleen, enkä oikein pysty kuvittelemaan itteäni töissä kuukauden päästä. Mä en olis enää se maailman paras ja ihanin lastenvahti. Pelkään, että alkaisin tiuskimaan lapsille tai että en vaan ylipäätään jaksais olla niiden kanssa. En todellakaan jaksais tehdä useana päivänä viikossa ihania ja kekseliäitä yllätyksiä, toinen toistaan hienompia. Päivällisellä mentäis jollain pasta-lihapulla -linjalla. Ei. Ei se vaan olis kenenkään parhaaks, että jatkaisin siellä. Kuluttaisin itteni loppuun, eikä lapset sais niin hyvää hoitoa eikä tarpeeks huomiota, kuten ne ennen mun kanssa sai. Mun oli pakko kertoa perheelle tästä.
Kirjotin hostäidille sähköpostin, pitkän sellasen. Itkin hysteerisesti sitä kirjottaessa, ja se oli tosi vaikeeta lähettää. Pelkäsin, miten se suhtautuu, miten se reagoi? Suuttuuks se mulle, pettyykö se, haluaako se enää koskaan kuulla musta mitään? Mutta mä lähetin. Eilen mä sain vastauksen. Tänään luin sen turvallisen henkilön läsnäollessa, koska en yksin uskaltanut. Lukiessa sen vastausta olo oli hyvä, mutta pian alko kyyneleet valua silmistä. Lopulta ennen purskahtamista itkuun totesin vaan, etten mä pysty tähän ja sitten vaan itkin, enkä pystynyt puhumaan. En osannut saada kiinni varsinaista itkun syytä, mutta jotenkin se tunteiden sekamelska sai mut valtaansa sillä hetkellä. Mutta itku helpottaa, niin tässäkin tapauksessa.
Hostäiti oli todella ymmärtäväinen, se halus mulle pelkkää hyvää ja toivo, että saan itteni voimaan paremmin pian. Multa vaan purkatu kaikki stressi ja huoli tähän asiaan liittyen harteilta. Oli niin helpottunut olo, etten voi sanoin sitä kuvailla. Tein varmasti ihan oikean, vaikkakin todella vaikean päätöksen. Mutta tää tarina nyt siis päättyy siihen, että
mä en olekaan lähdössä elokuussa enää Tukholmaan au pairiks. Jään toistaseks Suomeen. Jos se musta on kiinni, tää perhe tulee aina olemaan mun elämässä ja rakastan niitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta.
Vaikka suunnitelmat meni nyt sekä hostperheellä että mulla ihan uusiks, niin mun oli pakko kuunnella omaa jaksamista ja ajatella niiden lapsienkin parasta. Mulla on niin tajuton ikävä niitä. En tiedä, miten hostvanhemmat tulee tän asian lapsille selittämään, tytöt varmaan ymmärtää paremmin, mut ne on todennäkösesti pettyneitä. Pojat taas tuskin tajuaa ihan täysin, mut kyl se niille valkenee viimeistään siinä vaiheessa, kun taloon tulee uus au pair. Säälittää, kun lapset (ja koira) joutuu taas sopetumaan ja tutustumaan uuteen auppariin, eikä sitä koskaan tiedä miten se toimii. Eikä se niille vanhemmillekaan helppoa oo, kun pitää taas luottaa lapsensa vieraan ihmisen käsiin. Mä en voi muuta sanoa, kuin että toivon sille perheelle niin paljon kaikkea hyvää, ja ihan varmasti nähdään pian, kun tuun Ruotsiin niitä moikkaamaan. Se onnekas, kuka sinne seuraavaks au pairiks pääsee, saa olla onnellinen ja kiitollinen siitä perheestä.
Tästä tuli nyt ihan tajuttoman pitkä postaus, ei ollu ihan näin pitkää alunperin tarkotus kirjottaa, mutta juttua vaan tuli ja tää teki hyvää kirjottaa tää kaikki ulos. Mun blogista siis tuskin enää kamalasti uusia au pair -postauksia löytyy, saatan välillä kirjotella muistoja ja ajatuksia, mutta kaikki vähänkään au pairiuteen liittyvät postaukset löydätte yläpalkista kohdasta "au pair postaukset" tai tunnisteen "au pair" alta. Tää on ollu ihan älyttömän ihanaa aikaa, oon oppinut niin paljon ja tutustunut ihaniin ihmisiin, nähnyt maailmaa ja saanut totetuttaa mun unelmaa! Oon vaan niin kiitollinen.
♥ Nämä kyyneleet kuivuvat, mutta muistot säilyvät ikuisesti ♥
