suru lopulta kiinni saa

Viikko ennen joulua mun maailma romahti. Siitä on kohta kuukaus, mut siitä lähtien oon itkenyt joka päivä enemmän tai vähemmän, yleensä enemmän kuin vähemmän. Vaikka mulla on tapana tosi harvoin itkeä ylipäätänsäkään, mut tää viimenen kuukaus on ollut poikkeusaikaa. Hyvän ystävän kuoleman jälkeen mikään ei oo ennallaan. Mua pelottaa, että mä menetän kaikki mun läheiset ystävät, vaikka eihän niin tuu käymään.

Jollain tapaa mä oon yrittänyt vältellä surutyötä, sillä eihän tää sillon oo todellista jos mä en sure? Mutta aikaa ei saa taaksepäin, ja kuolema on valitettavasti niin lopullinen. Kyllä se surukin saa jokaisen lopulta kiinni... Niinkun mutkin. Mun on pakko yrittää hyväksyä se, että sä oot lopullisesti poissa. Joka ikinen päivä mä mietin sua, mutta sä et vaan tuu takaisin vaikka mä kuinka pyytäisin. Joka toisesta asiasta sä tuut mieleen. Muistot palaa mieleen sisällä ja ulkona, kaupungilla ja kotona, unissa ja hereillä. Jatkuvasti oon puhelin kädessä ja ajattelen et "laitan sulle viestiä". Sitten se iskee päin kasvoja ja kyyneleet alkaa valumaan.

Mulla on tapana vaipua aika synkkiin ajatuksiin tosi helposti, jos jotain ikävää tapahtuu. Ja tän kaiken jälkeen mä oon tehnyt juuri niin. Mun mielestä monet asiat on niin väärin, mut tää on jotenki erityisen väärin. Mä en tiedä miten mä edes osaan käsitellä tätä asiaa. Ei tällästä pitäis tapahtua.

Mä yritän hukuttaa suruni jonnekkin. Mulla se keino on shoppailu ja kaiken ostaminen, jotenkin yritän lohduttaa itteeni hankkimalla kaikkea uutta, ihan ku se mitään auttais kuitenkaan. Tunnistan sen, ja sekin on jo hyvä juttu että sen tiedostaa itekkin, että se on mun yks keino käsitellä surua. Mut se ei oo paras eikä ainoa keino. Mua on auttanut puhuminen ehkä kaikista eniten, ja kirjottaminenkin jossain määrin, mitä oon sitä tehnyt.

Niinku muistaakseni vuosipostauksessa sanoin, niin viime vuonna, varsinkin loppuvuodesta punnittiin se tosiystävyys. Ketkä on sun oikeita ystäviä, ketkä välittää niin ylä- kuin alamäissä, keitä jaksaa oikeesti kiinnostaa sun asiat, ketkä ei hylkää sua vaan koska sä olet niin surullinen ettet jaksa tehdä muuta kuin maata sängyssä. Ketkä ei suutu siitä, etten jaksa tulla jonnekkin. Mun onnekseni oon saanu huomata, että mulla on niitä tosiystäviäkin. Mut oon myös huomannut, ketkä niitä ei ole. Mä oon kuitenki sen verran ylikiltti ihminen, etten pysty katkasemaan jotain "ystävyys"suhdetta, vaikka tietäisin että siitä ei oo mulle kuin haittaa ja mä en saa siitä ystävyydestä mitään, se vaan syö musta kaiken. En tiedä mitä mun pitäis sellasten ihmisten kanssa tehdä.

Kuitenkin kun menettää hyvän ystävän, tuntuu ettei halua tehdä sitä samaa kellekkään. Vaikka en nyt tarkota sitä, että mä kuolisin vaan että menettää ystävän silleen että se ystävyys loppuu. Mut joskus pitäis osata olla sen verran itsekäs, että miettis mikä on itelleen oikeesti hyväks. Tuunko mä iloseks siitä, että kerrasta toiseen kun nähdään jonkun kanssa, se toinen päättää ajan ja paikan, puhuu toista tuntia omista asioistaan kysymättä mitä mulle kuuluu, tai vaikka kysyiskin niin se tekee sen vaan muodon vuoks. Tai siitä, että se on kysymässä multa aina apua ja neuvoja, millon mitäkin lainaan ja kaikenlaisia palveluksia.

Tää on musertavaa ja kamalaa ja turhauttavaakin. Mutta mä en voi tälle tilanteelle yhtään mitään. Tapahtunutta ei voi muuks muuttaa, sen kanssa pitää oppia elämään. Mut miten on mahdollista oppia elämään sen kanssa, ettei ole enää ystävää? Vaikka onhan mulla muita ystäviä, muttei ketään voi korvata toisella. Jokainen ystävä on ainutlaatuinen ja tärkeä, eikä se vaan toimi niin että toinen on parempi kuin toinen. Sen takia mä en käytäkkään enää juuri koskaan mitään "se on mun paras ystävä" fraaseja, koska ei mulla ole mitään parasta ystävää. Kaikki mun ystävät on mun hyviä ystäviä. Jokainen on omanlainen ja yhtä tärkeä.

Toisen kanssa voi toki olla läheisempi kuin toisen kanssa, jonkun kanssa nähdään tosi usein ja toisen kanssa ei olla koskaan nähtykään, mut silti mun ystävät on mulle rakkaita ja yhtä tärkeitä. Mut sitte kaverit on tietysti erikseen. Vaikka mä tosin harvemmin arkikielessä puhun ystävistä, aina käytän sanaa kaverit, mut kuitenki virallisesti ottaen kaverit ja ystävät on eriasia.

Mä oon tosi onnekas siinä suhteessa, että mulla on niin paljon läheisiä ihmisiä. Tiedän, ettei monillakaan välttämättä oo näin suurta ystäväpiiriä kuin mulla on. Mut yhdenkin menettäminen sattuu, vaikka jäljelle jäis monia. En kestäis menettää enää yhtäkään ystävää. En vaan kestäis. Se ois mun loppu.

Miten mä tuun ikinä selviimään tästä. Tiedän, että aika helpottaa ja parantaa haavat, mutta silti tää jättää arvet ja ne ei tuu koskaan katoamaan. Mulla on suhteellisen usein aika toivoton olo tän tilanteen takia. Tää blogi on kuitenkin auttanut mua ihan hirvittävästi pysymään järjissäni. Kirjottamalla tänne päivittäin, oon saanu ajatuksia kasaan ja muistuteltua itteeni siitä, että mulla on kaikesta huolimatta paljon hyvääkin mun elämässä, vaikka nyt on vaikeeta.

Tästä tuli nyt aika syvällinen postaus höystettynä surullisilla ajatuksilla, mut joskus on hyvä kirjottaa näistäkin.