haluisin itkee mut se ei vaa oo mahollist

 Eilinen oli ehkä hirvein päivä tähän mennessä täällä Ruotissa au pairina. Vaikka niitä raivokohtauksia on nähty pojilta käytännössä päivittäin, ne osaa olla vaikeita ja hankalia, mut mitään vastaavaa ei oo kyllä ollu aikasemmin noitten kaa ku eilen. Aamu meni vähä liianki hyvin, vaikka pipoista saatiinki kiukuttelua aikaseks ja myöhästyttiin päiväkodista. Kaikki meni hyvin vielä matkalla kotiin päiväkodistakin iltapäivällä, mut kotona se alko. Jäätävä taistelu kaikesta.

Eikä se ollu vaan niitten keskenäistä kiistelyä, vaan mä sain myös osani. Sain kuulla sen illan aikana about 100000 kertaa, kuinka mä olen tyhmä ja ruma. Aluks olin vielä kiltti, ja sanoin että "noin ei saa sanoa". Vastaukseks tuli vaa et "du är dum." eli sinä olet tyhmä. Sit ne alko lyömään, puremaan ja hakkaamaan. Ne kiusas koiraa ja koira oli ihan stressaantunu ja sekin vaan puri ja haukku. Yritin pitää kuria ja sanoin koko ajan, että noin ei saa tehdä ja lopettakaa. Kannoin ensin L:n toiseen olohuoneeseen ja sanoin, että sun pitää rauhottua. Se vaan puri mua kädestä. Seuraavaks yritin rauhotella S:ää, mut ihan tyhjin tuloksin. Kannoin S:n yläkertaan niitten huoneeseen ja L juoksi perään. Sanoin niille, että ootte täällä nyt ja rauhotutte. Sit ne aiko ottaa tähtitarroja mitä ne kerää käytöstauluun, ni nappasin tarrat pois ja vedin oven perässä kiinni. Kauhee itku ja huuto.

Tein niiku ihan kaikkeni mitä ikinä keksin, yritin olla rauhallinen ja yritin olla huutamatta ja suuttumatta ja alentumasta niitten tasolle. Mut mikään ei auttanu eikä tehonnu. Sitku sanoin, et nyt soitan hostäidille, ni sit ne alko itkee kahta kauheemmin ja huus että "älä soita!". En sitte soittanu koska ne lupas rauhottua, mut meni ehkä 10 sekuntia ni sama jatku. Sit mun piti alkaa laittaa ruokaa, ni sain kuulla S:ltä et teen ällöttävää ruokaa ja oon tyhmä ja ruma.

Jossain vaiheessa mul kiehu yli ja menin istumaa nojatuoliin ja yritin vaan hengittää syvään ja pidätellä itkua. Itku oli niin lähellä, mut mun oli pakko pysyy vahvana. Sit S alko hakee kaapista ruokaa ja heitteli niitä pitkin taloa ja koiraki söi niitä lattialta, vaikkei se sais. Sanoin pojille ihan suoraan, että mä en nyt jaksa teitä. Tilanne oli siis niin kaoottinen ja kamala, et mun ois tehny oikeesti mieli vaan pakata kamat ja lähtee.

Sit koska hostisä oli työmatkalla ja hostäiti työjutussa koko illan, ni farmor eli isoäiti tuli hoitaa lapsia. L oli nukahtanu sillon jo, tytöt oli rauhassa ja askarteli ja S huutaa mulle kaikkee paskaa niskaan ja hakkaa ja riehuu. Farmor onneks päästi mut omaan huoneeseen ja pääsin omaan rauhaan. Mietin oikeesti pitkään, et laitanko viestiä hostäidille, etten mä oikeesti jaksa tällästä. Pojat ei siis totellu mitään, ei mitään, mitä mä niille sanoin. Ne vaan haukku mua, löi ja puri, hakkas tyynyllä... Huvittavinta oli se, et viel aamulla S sano et "Sini on ihanin maailmassa", ja yhtäkkiä se onki sitä mieltä et oon paskin maailmassa ja mulle saa käyttäytyä noin.

Tänä aamuna mä mietin pitkään nousenko edes ylös. Jaksanko mä taas ottaa paskaa niskaani. Menin keittiöön ja sain märät pusut koiralta. Aattelin hetken, et kyllä tää tästä. Mut sama "Sini är dum" jatku heti ku pojat tuli alakertaan. Tosin ne halus myös halailla, et ne ei ollu enää sellasella tuulella, ne vähän vaan vitsaili tolla tyhmättelyllä. Mut se tuntu niin paskalta. Olin eilisen jälkeen niin kuollu, et menin nukkuu 18:30. Ja sama jatku heti aamulla, ni ois vaan tehny mieli itkee ja mennä takas nukkumaa.

Mut S:llä oli hammaslääkäri aamulla joten mä en joutunu viemään niitä päiväkotiin vaan hostäiti teki sen. Onneks. Siis luojankiitos oikeesti olin niin onnellinen. En ois jaksanu. Välillä mä mietin miks mä kidutan itteeni tällä paskalla. Miks annan niitten käyttäytyä noin? Mut ku mä yritän kaikkeni, että saisin ne rauhottumaan ja lopettamaan riehumisen, mutku se ei riitä. Mä en tajua mitä helvettiä mun pitäis tehdä, et kaks 4-vuotiasta riiviötä saatais kuriin yhtäaikaa. Kyllä mä vielä yhen kanssa tulisin toimeen, mutku kaksosia on valittettavasti kaksinkerroin, ni se tekee hommasta tuplasti hankalampaa. Aion nyt kuitenki nauttia tästä päivästä, ku saan olla ilman lapsia. Tyttöjen kanssa on niin helppoa, F kiukuttelee aina välillä, muttei koskaan mulle. K ei kiukuttele ikinä. Mut pojilta saa kuulla kaiken suoraan ja monta kertaa päivässä pahimmillaan. Mä en tiedä jaksanko mä tätä ens kesään asti, mut on tässä työssä ihaniakin hetkiä, joiden takia mä jaksan. Toivottavasti. Nyt vaan tuntuu niin paskalta.