jag vill inte glömma hur det kändes

 Huomenta ♥ Ensimmäinen virallinen työviikko on takana, vaikka tänään onkin vielä lisätöitä. Kaikki on menny suhteellisen hyvin, tai yllättävän hyvin ollakseen kuitenki vasta eka viikko! Onhan tähänkin viikkoon mahtunut vaikka mitä, mut kaikesta on selvitty jotenkin.

Torstai olikin vähän erilainen päivä. Pojat sai kauheet itkupotkuraivarit, kun ne ei ehtinyt muka sanomaan isälleen hejdå, vaikka ne sano sen sata kertaa. Eihän siitä päiväkotiin lähtemisestä tullu sitte yhtään mitään. Kaks neljävuotiasta huutavaa ja itkevää lasta pitäis raahata kilometrin päähän päiväkotiin jossain kymmenessä minuutissa, ettei ne myöhästy. Kaikenlisäks F oli mukana ja se piti viedä fritikseen. Jotkut ihmetteli mikä on fritis, se on sellanen kerho koululla kesäsin, ennenku koulu varsinaisesti alkaa. Siellä askarrellaan ja tehdään retkiä.

Mut saatiin F:n kanssa huutoitkuraivareista kärsivät pojat jotenkin koululle asti. Siellä erittäin ystävälliset opettajat soitti hostäidille ja se sano, että voidaan olla tää päivä kotona. Vaikka oon hoitanut lapsia suhteellisen paljon, ni en oo koskaan nähny sellasta itkuraivaria, ja sitku kyseessä on vielä kaksoset, ni ne raivarit kerrotaan kahdella. Ne lisäks villitsee toisiaan ja jos toinen itkee, ni toinenki itkee vaikka sitten ilman syytä.

 Torstai oltiin poikien kaa kotona koko päivä, ja kaikki meni tosi hyvin! Ne rauhottu oikeestaan samantien, kun sai kuulla, että mennään kotiin päiväks, eikä dagikseen. Pelailtiin jalkapalloa, luettiin kirjoja, leikittiin lääkäriä ja tehtiin yhessä S:n kanssa ruokaa.

Perjantaina hostisä tuli mun kanssa osan matkaa varmuuden vuoks, jos pojat alkaa taas kiukuttelemaan siitä, ettei ehdi sanomaan hejdå. Kaikki meni kuitenki hyvin.

Ette arvaakkaan miten ihana tunne on, kun vie lapset päiväkotiin ja ne halaa ja pussaa sua. Ja vielä ihanempaa on, kun ne hakee sieltä. Toinen yleensä näkee mut ensin ja hihkasee toiselle, ja sitten ne yhessä juoksee päätä pahkaa mun luo ja antaa ison halin.

Eilen sitte illalla oli fredagsmys, eli perjantaina speciaalihetki, jolloin lapset sai herkkuja ja katottiin leffaa kynttilänvalossa. Kun pojat oli nukkumassa, ja tytöt keittiössä leipomassa muffinsseja, niin juteltiin hostäidin kanssa kahdestaan. Se sano, että heti ekana iltana kaikki neljä lasta oli yläkerrassa nukkumaan mennessä sanonut, että ne tykkää Sinistä tosi paljon. Mua alko itkettää, kun se tuntu niin ihanalta, että lapset hyväksyy mut niitten au pairiks. Koska eihän se mikään itsestäänselvyys oo, et ne tykkää musta tai antaa mun leikkiä niiden kanssa. Yhtä hyvin ne vois olla silleen, että "ei me haluta sua leikkimään, mee pois". Mut onneks ei!

Tänään mulla on lisätöitä, kun vanhemmilla on juhlat. Mä vahdin kaikkia neljää lasta plus kauhukoiranpentua yksin. Uskon, että kaikki menee hyvin! Nyt kello on kuitenki niin paljon, että varmaan tuolla jo ihmetellään missä mä oon... Eilen meni aika myöhään, olin vasta 23:30 omassa huoneessa... Sit aamulla ku heräsin, tipuin sängystä ja iskin ohimon terävään yöpäydän kulmaan ja siitä tuli vähän verta :D Jotenki mun tuuria.

Otsikko suomeksi: "en halua unohtaa miltä se tuntui".