miltä tuntuu lähteä au pairiksi?

Vuorossa olis pohdiskelupostausta siitä, miltä musta tuntuu lähteä au pairiksi. Nää on siis kokonaan mun omia ajatuksia ja tuntemuksia, miltä just musta tuntuu just ennen lähtöä. Mä löysin perheen jo huhtikuussa, ja oon siitä asti voinut henkisesti varautua tähän lähtöön ja muutenkin siihen, mitä tuleman pitää. Mun elämäntilanteessa se oli oikeestaan ainut vaihtoehto, että tiesin lähdöstä melkein puol vuotta etukäteen. Ei olis tullut kuuloonkaan, että oisin ettiny perheen ja pakannu laukut samantien kun perhe ois löytynyt. Kun oli asunto ja koulukin keskellä lukuvuotta ja muutenkin vähän hankalassa vaiheessa kaikki. Ainut vaihtoehto oli siis tää, että suunnittelin kaiken hyvissä ajoin ja sain asiat järjestykseen.

Nyt on kuitenkin "lähtö jo lähellä", tällä viikolla mä tapaan mun host perheen ekaa kertaa! Ja sinne mä sitten jään. Mulla on tosiaan ollut aikaa varautua tähän, mut koko ajan oon vaan aatellut, ettei se vielä oo ajankohtasta stressata kauheesti tästä asiasta. Nyt vois kuitenkin jo sanoo, että nyt on aika stressata jos koskaan! Ja niin mä todella teenkin. Mua jännittää todella paljon. Kun tapaa vieraita ihmisiä ekaa kertaa, niin siinä haluis antaa itestään jotenki hyvän ensivaikutelman. Mä oon erittäin surkea näissä ensivaikutelmissa, oon aluks aina hirveen ujo ja hiljanen, en oikein tiedä mitä sanoa tai miten päin olla, mut sitku hetki on mennyt ni musta tulee ihan ku eri ihminen. Mut yritän sen perheen kanssa olla alusta asti oma itteni, etten piiloutuis minkään ujon suojakuoren taakse...

Musta on vähän hassua lähteä ihan vieraaseen perheeseen ja muuttaa sinne niitten kanssa asumaan. Ja sitten mun pitäis vieläpä olla niillä töissä, tai lähinnä pitää huolta lapsista. Se on ehkä kaikista oudointa, etten tunne niitä ollenkaan ja muutan silti sinne tosta noin vaan, vaikka ollaanhan me paljon juteltu tän kevään ja kesän aikana. On varmaan aika akwardia aluks vaan mennä niitten jääkaapille ja muutenkin olla vähänniinku "vieraana", tai nimenomaan vieras (tuntematon) mä oonkin, mut samalla musta tulee niitten perheenjäsen tietyllä tapaa. Nukkua niitten talossa ja olla niiden kanssa, vaikket sä tunne heti niitä ollenkaan. Mua jännittää just ihan hirveesti se, että entä jos ne ei tykkääkään musta?

Mut oon kuitenkin ihan luottavaisin mielin, ettei mitään hirveetä voi tapahtua. Kaikki menee varmasti hyvin ja mä tykkään perheestä ja perhe tykkää musta. Niin mä toivon, että kaikki menis. Mut se mua jännittää myös, että jos musta tuleekin se ujo Sini heti alussa, joka on vaan hiljaa, enkä osaa päästää siitä "roolista" irti myöhemminkään. Eniten mua just huolettaa, että mitä ne ajattelee musta. Se on se suurin pelko.

Kieli on mulle tuttua sentään, ja mä uskon, että pärjään ruotsilla hyvin. Kun sitä kuulee koko ajan kaikkialla, eikä kukaan puhu sulle siellä suomea, niin korvakin tottuu siihen kieleen ja alkaa ehkä jo ajattelemaankin ruotsiks. Tai sitä mä teen jo nyt joskus vaikken asukkaan siellä. Ja siinä kehittyy hurjan nopeesti, vaikka aluks tuntuiskin vähän tönköltä. Enköhän mä tuu ihan ymmärretyks tällä mun ruotsin taidolla...

Mua jännittää myös vähän se, että vaikka mun on perjaatteessa suhteellisen helppoa tutustua uusiin ihmisiin, niin entä jos en tutustu siellä keheenkään! Jos en tutustu muihin auppareihin tai muutenkaan nää siellä ketään oman ikäsiä ihmisiä. Ja vaikka tutustuisinki, ni millähän kielellä sitä pitäis puhua? Englanti ei luista multa sitte alkuunkaan, se on se suurin pääsyy, miksen lähtis perheeseen, jossa puhutaan englantia. Uskoisin, että muut aupparit ei välttämättä kauheen hyvin ruotsia ainakaan heti osaa, tai riippuu tietysti mistä maasta ne tulee. Ainakaan tän perheen edellinen au pair ei puhunu sanaakaan ruotsia kun se niille tuli... Ehkä mä selviin näistä kielimuureistakin.

Pelottavaa on myös lähteä vieraaseen maahan, vaikka oonhan mä Ruotsissa käynyt varmaan sata kertaa, mut en mä koskaan oo siellä asunut. En silleen tunne Tukholmaa, en ainakaan niin hyvin että osaisin siellä kulkea ilman karttaa. Tukholma on kuitenkin aika suuri kaupunki, ja pelkään että eksyn sinne... Toinen on, että miten mä tuun oppimaan liikkumisen julkisilla? Siellä se on varmasti tuhat kertaa mutkikkaampaa kuin esimerkiks Lahessa.

Mut on mulla pelkojen lisäks paljon toiveita ja odotuksiakin! Haluan ehdottomasti oppia puhumaan ruotsia entistäkin sujuvammin ja paremmin. Uskon, että se tulee onnistumaan, ja sitä odotanki tosi innolla! Haluan myös oppia olemaan entistä paremmin lasten kanssa, ja siihen tarjoutuu oiva tilaisuus näitten lapsien kanssa. Ihanaa päästä kokeilemaan omia siipiä, lähteä vaan vieraaseen maahan ja vieraaseen perheeseen, ja kattoa mitä tapahtuu luottaen siihen, että kaikki menee loppupelissä hyvin.

Oon pitänyt sieltä huhtikuulta asti päiväkirjaa, ja kirjottanut sinne ajatuksia perheestä ja koko tästä jutusta, mitä kaikkia pelkoja ja toiveita ja muita mietteitä on. Oon kokenut sen päiväkirjan tosi hyödylliseks, ja sitä on varmaan sitten myöhemmin kiva lueskellakkin! Voisin jatkaa tätä postausta maailman ääriin, mut ehkä nyt on aika lopettaa. Tässä oli varmaan pääpiirteissään mun suurimmat ajatukset tästä au pairiks lähtemisestä. Ja nimenomaan ne ennen-fiilikset! Jälkeen-fiilikset tulee sitten joskus.