kipu on väistämätöntä ja kärsiminen vapaaehtosta

Tässä postauksessa tulee paljon pohdintaa tästä mun elämästä (ja kuolemasta), mut ensin vähän kuulumisia! Nyt mennään jo puolessa välissä työviikkoa - ja kaikki on mennyt yllättävän hyvin! Pojat on kiukutellut ja raivonnut tosi vähän. Kyllä joka päivä täällä talossa itketään millon mistäkin syystä, joku suuttuu toiselle ja kolmas vetää itkupotkuraivarit. Mut se on ihan normaalia, kunhan se ei oo siinä mittakaavassa mitä se oli vähän aikaa sitten... Se ei vaan ollu enää lähelläkään normaalia käytöstä.

Eilen tehtiin farmorin (mummo) kanssa lettuja jälkkäriks, ja mä tein porkkanasosekeittoa ruuaks. Näistä kukaan ei ollu aikasemmin maistanu porkkanasosekeittoa?! Mut kaikki rakastu siihen ja kehu sitä tosi hyväks! Hyvä niin, koska se oli sentäs eka kerta ku teen sitä ite :'D Se on mun lempparikeittoa ja rakastan syyä sitä, mut en voi käsittää miten nää ei oo koskaan edes ajatellut että porkkanasta voi tehdä pelkilteen keittoa, kuten hostäiti sano. Ainakin tuon näille uusia makuelämyksiä!

Mut nyt niihin pohdintoihin. Vaikka mä vasta tällä viikolla tulin Suomi-lomalta, niin mulla on jo pieni kaipuu takasin. Vaikka maanantaina omasta suusta totesin ääneen, että täällä Ruotsissa mun on paljon parempi olla kuin Suomessa, niin silti mulla on jotain ikävä Suomesta. Rakastan olla täällä Tukholmassa, eikä vois sanoa että tää on mulle kuin koti, koska tää on mun koti. Mä kuulun tänne ja viihdyn täällä, tunnen oloni paljon paremmaks ja tää on vaan mun unelma elää täällä. Ne jotkaa tuntee mut, tai tietää mun taustoja, niin te ainakin ymmärrätte että mun oli pakko päästä pois Suomesta. Pois niistä vanhoista ympyröistä jonnekkin kauas. Mun tapauksessa toiseen maahan.

Mä en tiedä olisko mun elämästä tullut mitään ilman tätä Ruotsiin muuttoa. Mä olin vaan niin jumissa niissä vanhoissa asioissa, enkä päässyt niistä irti millään. Jokainen kadunkulma Suomessa muistutti mua jostain. Halusin jotain uutta, mä todella tarvittin jotain uutta, josta mulla ei olis muistoja. Mun oli pakko saada uusia muistoja, jos ne vaikka veis vanhat muistot mennessään... Mun elämässä on tapahtunut niin paljon kaikenlaista paskaa, ja esimerkiks mun kotikaupungissa Lahdessa mä en voi välttyä niiltä muistoilta. Muistan kun kävelin siellä ja täällä, millon kenenkin kanssa, muistan mitä juteltiin, mikä biisi soi kuulokkeissa missäkin kohdassa, millanen sää oli ja miltä musta tuntu. Jos kaikki muistot oliskin vaan positiivisia, mä olisin onnellinen Lahessa. Mutta kun ei.

Kun mä lähdin Lahteen lukioon sillon neljä vuotta sitten, en olis uskonu että mun elämässä tapahtuu kaikki tää mitä on tapahtunut. Kaikkihan alko jo yläasteella kun mua kiusattiin koulussa, ja mitä siitä seuras, on mun mukana ikuisesti. Mut mun elämässä alko uus vaihe, kun pääsin uuteen kouluun ja lukioon Lahteen. Luulin, että kaikki muuttuis. Niinhän kaikki tavallaan muuttukin, mut paljon huonompaan. Poltin itteni lukiossa loppuun muutamassa kuukaudessa mut sen seurauksia en ala nyt tässä avaamaan, se ei oo tän postauksen pointti. Kun mä vihdoin vuosien päästä siitä näin tunnelin päässä valoa, eikä se valo ollut enää juna, niin mä luulin että kaikki olis vihdoin hyvin ja mä luulin että mä selvisin.

Sitten tapahtuu lisää kauheita asioita ja mä putoan taas. Läheisiä kuolee mun ympäriltä saman vuoden aikana kolme. Iinan kuolema oli viimenen pisara mulle ja mä luulin että mun elämä ei tästä enää paremmaks muutu ja mä en tiennyt enää miten mä pääsen sieltä pimeydestä pois. Mä en oo vieläkään päässyt Iinan kuolemasta yli ja tuskin tuun koskaan täysin pääsemäänkään, itku tulee vieläkin aika usein kun edes mietin Iinaa. Sekin ahdistaa mua Lahessa. Muistan Iinan joka paikassa ja muistan meiän yhteisiä juttuja joka puolella. Mun oli pakko päästä sieltä pois. Vaikka mä en halua unohtaa Iinaa, se oli mulle niin rakas ystävä, mut mun psyyke ei kestä sitä että oon 24/7 niissä ympyröissä missä kaikki paska on tapahtunut.

Eikä Iina oo ainut joka mua muistuttaa kaikenlaisesta, toki muidenkin ihmisten kanssa on tapahtunut kaikkea. Useimpien kanssa tietysti ilosia juttuja, mut monet muistot saa mut surulliseks vieläkin vaikka en asu enää edes siinä maassa. Ruotsi tuntuu mulle niin paljon enemmän kodilta kuin Suomi. En voi sanoa, etteikö täälläkin ois jotain joka muistuttais mua jostain paskasta, mut en haluu edes ajatella asiaa. Mä yritän vaan keskittyä siihen, että mä oon täällä vihdoin onnellinen. Tää on se mistä mä oon aina unelmoinut ja se mitä mä oisin jo vuosia sitten tarvinnut.

Tää kolme puol kuukautta mitä mä oon täällä nyt ollut ja asunut, on ollu mun elämän parasta aikaa. Vihdoin mä oon siellä missä mun kuulukin olla. Vaikka tää au pairin elämä on myös tosi rankkaa, enkä mä neljän lapsen kanssa pääse helpolla, niin tää on silti ihanaa. Mä rakastan olla lasten kanssa ja tehdä kaikkea niiden kanssa, rakastan puhua ruotsia ja oppia sitä joka päivä lisää. Rakastan tutustua uusiin ihmisiin ja löytää joka päivä jotain uutta täältä Ruotsista. Rakastan sitä tunnetta kun tietää kuuluvansa jonnekkin. Mä niin tiedän, että mun Suomeen takasinmuuttaminen ens kesänä tulee olemaan mun elämän paskin päätös... Mä nautin olla täällä ja vaikka tää osaa olla niin rasittavaakin, että tekis mieli pakata kamat ja lähteä - mä en kuitenkaan tekis niin. En ikimaailmassa. Mä kuulun tänne.