mä päätin sen, must on pakko tulla taas onnellinen

Tiedättekö kun joskus tuntuu, että nyt riittää? On niin väsynyt ja kyllästynyt johonkin asiaan, että siihen on pakko tulla muutos, melkeinpä keinolla millä hyvänsä. Mulla on ollut pidempään jo sellainen tunne. Mulle riittää tää jatkuva surullisuus ja toivottomuus. Mä oon niin väsynyt siihen, että mun elämä vaan jumittaa paikallaan, että menneisyys roikkuu kahleena jalassa ja tulevaisuus on pimennysverhon takana piilossa. Mä en jaksa enää stressata ja murehtia asioista, joille en voi kertakaikkiaan tehdä mitään. Tää riitti mulle nyt.

Suurin osa asioista, jotka pitää mua kiinni tässä olossa ei ole sellaisia, jotka katoisi yhdessä yössä tai sormia napsauttamalla. Ne ei oo mitään tahdonasioita, jotka voisin vain unohtaa jos päätän niin. Sitä on yritetty tuloksetta. Oon yrittänyt myös miljoonaa huonoa keinoa, sekä montaa huonoakin huonompia tapaa, jolla kuvittelin musta tulevan onnellisempi. Täysin turhaan.

Niistä keinoista on tullut vaan entistä pahempi olo. Joskus se on ollut jopa tarkotuskin, koska enhän mä ansaitse olla onnellinen. Se ajatus on pinttynyt niin pahasti mun mieleen, että oon tehnyt kamalia asioita vain siksi, että kuvittelen olevani maailman kamalin ihminen. Oon vihannut itteäni niin paljon, etten oo nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa.

Mä oon kirjottanut tälläsiä asioita aiemminkin, että mulla oli ennen, joskus vuosia sitten tälläistä ajattelua ja kertonut miten paljon oon päässyt eteenpäin siinä. Mutta kun koko 2017 vuosikin on ollut sitä samaa, kuin "vuosia sitten". Tuntuu ihan hirveältä, että vuodet vaan kuluu, mutta oikeastaan mikään ei muutu. Mutta nyt on pakko alkaa muuttumaan.

Mä täytän ensi viikolla 22 vuotta. Vuosi vuodelta sen jälkeen kun täytin 17, tuntuu ihan epätodelliselta juhlia synttäreitä. Vuosia, joita ei pitänyt enää tulla yhtäkään lisää. Välillä se tekee mut tosi vihaiseksi, oon pettynyt ja surullinen siitäkin. Mutta yritän myös olla onnellinen ja kiitollinen, kun mietin kaikkia ihania asioita, joita on tapahtunut sen jälkeen. Jos näitä viittä vuotta ei olisi ollut, en olis kokenut mun koko elämän parhaita asioita.

Näiden viiden vuoden aikana mä oon tutustunut niin moneen ihanaan ihmiseen. Mä oon matkustanut kuuteen eri maahan viiden vuoden aikana. Mä oon saanut asua Tukholmassa, olla au pairina ja olla maailman onnellisin siellä. Meille muutti ihana Sulo-kissa, ja viime kesänä hömppä Isla-koira. Oon muuttanut pois kotoa omaan kotiin. Oon päässyt opiskelemaan mun lapsuuden haaveammattiin. Oon oppinut tuntemaan itteni paljon paremmin.

Ja tää blogi on kulkenut kaikki nää viisi vuotta mun mukana. Vaikka täällä ei ihan kaikkea luekaan mun elämästä, niin tää on silti ollut olemassa koko tän ajan ja rivien välistä saattaa pystyä lukemaan jotain siitä todellisesta mielen maisemasta, vaikkei sitä suoraan olisikaan kirjotettu. Nyt tää pääsee mukaan siihen elämänvaiheeseen, jossa musta tulee onnellinen.

Tää kesä on ollut aikamoista pyörremyrskyä. Mun odotukset tältä kesältä oli jotain aivan muuta, kuin miten asiat on todellisuudessa menneet. Kuvittelin, että makaan vaan sängyssä, rentoudun, en murehdi mistään, nään kavereita, valvon myöhään, syön paljon jäätelöä ja olen Islan kanssa.

Todellisuudessa tähän kesään on tuskin mahtunut stressitöntä päivää. Mä en oo paljon ehtinyt rentoutumaan, tai makaamaan sängyssä valvoen öitä. Oon nähnyt kyllä kavereita, mutten kovin usein. Mulla on ollut hirveästi tekemistä, menoa ja stressattavaa. Ehkä vähän liiankin paljon kaikkea, koska hetkittäin tuntuu, että tää kaikki on ihan liikaa. Oon pakottanut itteni vaan selviämään päivästä toiseen, vaikken aina jaksakaan. Niitä huonoja selviytymiskeinoja on käytetty turhankin paljon, mutta yritän päästä kahdesta viimeisestäkin eroon pikkuhiljaa. En mä oikeasti tarvitse niitä, ne ei tee mun olosta yhtään sen parempaa.

Sen sijaan mä oon hakenut töitä ja päässyt töihin. Se kaikki tapahtui erittäin spontaanisti ja vaikken osannut edes varautua tähän kaikkeen, niin tykkään mun työstä tosi paljon. Joudun heräämään työaamuina neljän-puolviiden aikaan aamulla. Töissä pitää olla jo kuudelta ja yleensä poljen sinne pyörällä. Kun aamulla herään kellonsoittoon, kiroan itteni alimpaan maanrakoon että oon itteni tämmöseen likoon laittanut, koska en jaksais millään nousta. Kun poljen puoli kuudelta aamulla töihin, koko kaupunki nukkuu vielä. Ilma on viileä ja raikas, aurinko paistaa ja musta tuntuukin siltä, että tästä tulee hyvä päivä. Töissä vuorokaudenajasta häviää merkitys, kello voisi yhtä hyvin olla kolme iltapäivällä kuin kuusi aamulla. Kun poljen töistä kotiin, oon tosi hyvällä tuulella ja niin pirteä. Kotona käyn jääkylmässä suihkussa ja sitten on koko loppupäivä aikaa tehdä mitä vaan.

Iltapäivällä mä väsähdän ihan täysin, ja yleensä siitä syystä nukunkin päikkärit, joskus kahdetkin... Mutta mä tykkään siitä, että ehdin tekemään yhdessä vuorokaudessa niin paljon, kun herää aikasin. Kun yleensä herään ennen puoltapäivää, puolet päivästä on jo ohi. Ja kun valvon yöllä, kulutan mun aikaa vaan koneella, eikä se oikeastaan tuo mun elämään sen suurempaa merkitystä.

Mä oon myös tehnyt suunnitelmia syksyksi. Mun suuri stressi-syksy häämöttää jo pelottavan lähellä, mutta onneks nää mun suunnitelmat helpottaa vähän. Uskon, että helppoa ei tule olemaan, mutta toivon että selviän. Onneks ei tarvii selvitä yksin. Mä oikeasti aion nyt tavotella sitä, että olisin onnellinen. Yritän muistuttaa itelleni, ettei ne huonot keinot tuo mulle oikeaa onnea. Ne ehkä hetkellisesti helpottaa, mutta lopulta ne kaivaa tästä vaan syvempää kuoppaa, josta on aina vaan vaikeampi päästä ylös.

Onnellisuus ei oo mikään tarkasti määritely käsite sinänsä. Onnellisuus on jokaiselle suhteellista ja jokainen tulee onnelliseks vähän eri asioista. Siksi mun mielestä onnellisuus pitäiskin määritellä tässä tapauksessa, että tiedän mitä mä edes tavottelen ja te tiedätte mitä mä tarkotan.

Tottakai mä olisin onnellinen monestakin asiasta, mutta ei kannata tavoitella asioita, joita ei oo mahdollista kovin lyhyellä aikavälillä edes saavuttaa. Haluankin olla realistinen. Mä tulisin onnelliseksi siitä, että voisin antaa anteeks itelleni. Olisin onnellinen, jos voisin hyväksyä mun menneisyyden, kun käsittelen sen ja lopulta jättää sen taakseni ilman, että se varjostaa mun jokaista päivää edelleen. Tulisin onnelliseks siitä, että voisin hengittää ilman, että musta tuntuu pahalta olla elossa. Ja kaikki tää pikkuhiljaa, ei tässä oo kiire mihinkään.

Postauksen kuvat on otettu jo toukokuussa, kun Maijan kanssa käytiin Tuomiokirkolla kuvailemassa. Halusin julkaista tän postauksen ennen reissupostauksia. Mulla on muuten vielä Lontoon ostokset esittelemättä, nekin saatte jossain vaiheessa. Mutta yks asia kerrallaan. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin ♥

Onhan tässä syvissä vesissä oltu tarpeeks pitkään

Mieli musta, pää pyörii kehää

Mikään ei tyydyttäny

Mikään saanu hymyilemään

Katoin peilikuvaa ja mä päätin sen

Must on pakko tulla taas onnellinen

On aika vikan kerran demoneja halata

Korkee aika takas pimeästä palata

Taivas on sininen vaik välillä pilvet peittäis sen

Sun mieli on sun pahin vihollinen

Kyl sä tiiät et elämä ei oo iisii

Mut mä lupaan et sä tuut aina selvii ♥
Juulia - Mul oli ikävä mua