Blogitiimi - Kateus

Elokuun Blogitiimi-postauksena meillä on mielenkiintoinen aihe käsiteltävänä. Me puhutaan kateudesta. Tunteesta, jota jokaikinen meistä tuntee joskus, mutta josta harvemmin puhutaan. Kaikki varmaan osaa nimetä hyvin nopeasti ainakin muutaman asian, joita itse kadehtii muissa ihmisissä. Mutta kuinka moni tietää mistä paras ystävä tai työkaveri on kateellinen muille? Tai kuinka moni tietää, mistä muut ovat itselle kateellisia?

Mä mietin noita kysymyksiä. Keksin paljon asioita, joista mä kadehdin muita. Pitkän pitkä lista... Mutta kun mietin, mistä joku voisi muka olla kateellinen mulle, en keksinyt mitään. Pitkän pohdinnan jälkeen keksin yhden asian, mistä joku ehkä saattaisi voida mahdollisesti olla ihan vähän kateellinen mulle.

Mä mietin pitkään, millasen postauksen mä haluan tehdä kateudesta. Jäin kuitenkin ajattelemaan noita kysymyksiä niin paljon, että niistä syntyi tän postauksen runko. Mä kerron teille mun pitkältä listalta muutaman asian, joista mä olen kateellinen. Kerron myös, mistä mulle ollaan kateellisia, johon tarvitsin vähän ystävien apua.

Tunnistan itestäni hyvin, että mä tulen helposti kateelliseksi. Kaupungilla näkee paljon ihmisiä, jotka on niin kauniita, joilla on ihanat hiukset ja ihanat vaatteet... Koulussa kadehtii helposti muiden taitoja ja osaamista. Jollain toisella on niin hieno blogi, joku osaa kirjoittaa tosi taitavasti, toinen on erittäin lahjakas valokuvaamaan, kunpa mäkin osaisin puhua kymmentä eri kieltä sujuvasti, olisinpa yhtä rohkea ja uskaltaisinpa sanoa asiat yhtä suoraan. Mutta aina on ihmisiä, jotka on jossain asiassa itseä parempia. Ja jokainen meistä on hyvä jossain, jokaisessa on jotain hyvää.

Tästä tulee itseasiassa aika henkilökohtainen postaus. Vielä vähän enemmän henkilökohtaisempi, kuin mikään aiemmista henkilökohtaisista postauksista.

 Mun kasvojen iho on tosi hankala ja ajoittain huonossa kunnossa, muttei koskaan mitenkään erityisen hyvä. Se on pintakuiva, mutta erittäin rasvoittuva ja mulle tulee helposti epäpuhtauksia. Pahimmillaan en kehtaa lähteä ulos tai nähdä ketään ihmisiä, ellen oo ensin vähintäänkin laittanut peitevoidetta ja puuteria.

Oon niin kateellinen ihmisille, joiden iho on hyvässä kunnossa. Miten helppoa oliskaan, jos iho näyttäis ilman mitään meikkiäkin täydelliseltä? Tai jos ei tarvitsisi valita sen välillä, että rasvaako aamulla rutikuivan ihon ja kärsii kiiltävästä naamasta loppupäivän, vai laittaako vaan meikkiä ja kärsii sitten kuivana hilseilevästä ja kiristävästä ihosta?

 Viimeset 10 vuotta mä olen ollut epävarma omasta kehostani. Välillä se on ollut ihan jees, mutta useimmiten vihaan sitä. Keksin kymmeniä kohtia, jotka haluaisin muuttaa. En oo kohdellut mun kehoa aina hirveän hyvin, enkä oo arvostanut sitä ollenkaan. Se valitettavasti tulee aina näkymään mun iholla. 176cm pituisena oon aika pitkä, mutta välillä koen olevani liian pitkä verrattuna muihin, joskus taas haluaisin olla yli 180cm ja "oikeasti pitkä". Haluaisin olla laihempi ja on surullista muistella niitä nuoruuden laihdutuskuureja, miten paljon aikaa ja energiaa ne söi mun elämästä sillon. En ole edelleenkään yhtään tyytyväinen itteeni.

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka rakastaa omaa kehoaan. Tai on edes suhteellisen tyytyväisiä siihen. Olis ihanaa käydä uimarannalla ja ottaa aurinkoa, ahdistumatta omasta ulkonäöstään. Uimahallissakin olis kiva käydä talvisin uimassa. Vois käyttää mitä tahansa vaatteita, eikä tarvis ajatella näyttävänsä hirveältä. Miten kivaa olis joskus olla ajattelematta ollenkaan sitä, näkyykö joku vatsamakkara istuessa tai miltä ylipäätään näyttää.

 Mulla on ollut vauvakuume niin kauan kuin muistan. Jo lapsena mä haaveilin, että haluan omia lapsia nuorena. Mun yks suurimmista haaveista on ollut tulla äidiksi nuorena. Mä rakastan lapsia niin paljon. On ihan sydäntäsärkevää olla 22-vuotias, eikä tässä ole lähivuosina järjellä ajateltuna mitään järkeä tulla raskaaksi. Sydän itkee ja huutaa, että älä kuuntele sitä järkeä. Tän ikäisenä omat kaverit ja kaverin kaverit alkaa saamaan jo perheenlisäystä. Rehellisesti multa meinaa aina päästä itku, kun luen muiden iloisia vauvauutisia. Ne särkee mun sydämen joka kerta, vaikka olisin kuinka onnellinen tulevan äidin puolesta. Toisten lapsia hoitaessa mua erittäin usein luullaan niiden lasten äidiksi, eikä koskaan oo kivaa kertoa sille väärinymmärtäjälle, että "en mä ole näiden lasten äiti, olen vaan lastenhoitaja". Lastenvahtina saan kuitenkin olla lasten kanssa ja se tekee mut kyllä erittäin onnelliseksi. Oma lapsi on vaan sellainen asia, joka tekis mun elämästä kokonaista ja onnellista. En pysty edes ajattelemaan sellaista, etten voisikaan saada omia lapsia. Tuntuu aika henkilökohtaselta kertoa tää asia, mutta se on mun suurin kateuden aiheuttaja.

Mä olen ihan järjettömän kateellinen jokaikiselle äidille ja isälle. Se rakkaus, mitä omaa lasta kohtaan tuntee, on varmasti jotain ihan käsittämättömän suurta ja ihmeellistä. Miten jo raskausaikana äiti oppii tuntemaan vauvaa, tuntee sen potkut ja liikkeet, vaikkei se ole vielä edes syntynyt. Lapsen syntymä on kirjaimellisesti elämän mullistavin kokemus sekä äidille että lapselle. Miten ihanaa on nähdä sen oman pienen vauvan kasvavan koko ajan ja oppivan uutta joka päivä? Se pieni ihme on maailman täydellisin ja kaunein lapsi ja sitä rakastaa ihan koko sydämestään. Ja mikä voi edes tuntua paremmalta, kuin se että oma lapsi rakastaa sua? Nää tunteet valtaa mut joka kerta, kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja tai halaavan omaa lastaan tai jonkun lapsen kutsuessaan äitiään... Eli joka ikinen päivä.

 Mulle ollaan joskus kateellisia, kun puhun niin hyvää ja sujuvaa ruotsia. Ei jokainen ihminen tietenkään ole kateellinen siitä, mutta mulle sanotaan usein "kunpa mäkin osaisin noin hyvin!" tai ihmetellään "miten sä oot puhut noin täydellisesti ruotsia?", "voisitsä opettaa muakin?". On sinänsä hassua, että erittäin usein kun joku kadehtii mun ruotsin kielitaitoa, niin se kertoo, ettei itse jaksanut ollenkaan opiskella ruotsia koulussa. Ruotsin opiskelu on kuitenki pakollista, niin jokaisella on hyvä mahdollisuus oppia edes perustason kielitaito! Koska ruotsi ei todellakaan ole edes vaikea kieli, yleensä kyse on vaan nimenomaan siitä, ettei se kiinnosta.

Ruotsin osaaminen on suunnilleen ainoa asia, jossa itsekin myönnän olevani keskiverto-suomalaista parempi. Tiedän, että oon hyvä ruotsissa, koska oon nähnyt sen kielen oppimiseen ihan valtavasti aikaa ja vaivaa! Se on ollut mun tavoite alusta asti, että joku päivä mä puhun ruotsia niin sujuvasti, että mua ei erota enää äidinkielenään sitä puhuvasta. Suomenruotsalaisen/suomenkielisen mielestä kuulostan riikinruotsalaiselta, mutta ruotsalaiset kuulee mun aksentista heti, että olen Suomesta. Mä en oo koskaan hävennyt sitä, että rakastan ruotsia. Kehtaan puhua ruotsia keskellä kaupunkia, vaikka kaikki kattois oudosti. Tavallaan ymmärrän, että jotkut on kateellisia, jos ikää on jo sen verran ettei koulunpenkki enää houkuttele ja ruotsi on jäänyt oppimatta, ja se on jäänyt harmittamaan. Mut ikinä ei oo liian myöhästä!
 Lastenohjaajaksi opiskellessa tätä enää harvemmin onneks kuulee, mutta erityisesti vielä yläasteella sain kuulla mun hyvästä koulumenestyksestä aika paljon kateellisia puheita. Kokeiden palautuksissa sain lähes poikkeuksetta kuulla olevani hikke, ja kun koepaperissa oli ympyröitynä täys kymppi, jotkut saattoi sanoa tyyliin "olipa yllättävää" tai "mitä muutakaan sä olisit saanut?". Toiset sano niitä juttuja ihan hyvällä, toisten äänensävystä kuuli kateuden kilometrin päähän. Jotkut oli myös ihan suoraan ilkeitä. Uskon että myös se aiheutti kateutta, että pärjäsin kokeissa, vaikken lukenut juuri ollenkaan. Saatoin edellisenä iltana tai muutama minuutti ennen koetta selata vihkon läpi! Toiset luki kokeisiin viikkokausia ja sai silti seiskoja ja kaseja. Välillä mua ahdisti se, että sain kuulla piikittelyä mun hyvistä numeroista, joten joskus oon sortunut siihenkin, että vastaan tahallaan kokeessa väärin, etten sais täysiä pisteitä vaikka olisinkin tiennyt oikean vastauksen. Ja joskus taas jos sainkin vaikka ysin ja mua harmitti, niin muut pyörittelee silmiään ja sanoo kyllästyneesti "älä valita, sä saat aina kymppejä".

Mutta en mäkään aina ollut hyvä tai pärjännyt jokaisessa kokeessa tai aineessa. Esimerkiks uskonto on aina ollut se vihoviimenen oppiaine, jossa mulla olis ollut edes mahdollisuutta pärjätä. Vihasin sitä yli kaiken enkä edes tajunnut mitään, eikä mua olis voinut vähempää kiinnostaakkaan. Se ei kiinnostanut peruskoulussa, ei lukiossa eikä tässä kristillisessä oppilaitoksessa varsinkaan, kun sitä tuputetaan joka tuutista. Ja lukiossa mun koulumenestys kärsi, enkä todellakaan ollut enää se kympintyttö, vaan pikemminkin koko arvosanaskaala. Mun pitkän matikan hylätystä kurssista tuskin kukaan on mulle erityisen kateellinen, mutta ruotsi oli lukiossakin kymppiä toisen perään.

Mun omien muistikuvien mukaan tää lettivillitys alkoi mulla 2012. Sitä ennenkin olin aina tykännyt letittää omia hiuksia ja muidenkin jos oli mahdollisuus, mutta mun lettivalikoimaan kuului vaan perusletti ja ranskanletti. Sillon 2012 mä aloin opettelemaan kaikenlaisia erikoisempia lettejä. Tein paljon kavereille lettejä ja harjottelin koko ajan uusia lettikampauksia. Sain kuulla sillon erittäin paljon, että "kunpa mäkin osaisin letittää noin hienoja lettejä". Ja tosi monet sanoo aina edelleenkin, että "miten sä osaat tehdä itelleskin tollasia lettejä?". Suurin osa kai kokee hankalana tehdä lettejä omiin hiuksiin, vaikka saattais osatakin tehdä toisen tukkaan? Erityisesti sitä omien hiusten letitystaitoa kadehditaan mulla paljon. Oon oppinut tekemään itelleni lettejä, koska alkuvaiheessa mulla ei ollut kenenkään toisen päätä, jolla harjoitella lettejä.

Au pairina ollessa mun letitysinto ehkä hieman laski, johtuen siitäkin että mulla oli niin lyhyet hiukset, että niihin oli vaikeaa tehdä mitään. K ja F sai muutaman kerran hiuksiinsa kyllä letit, ja tein mä kaksosillekkin pienet letit otsalle kun ne halusi. Mutta tänä kesänä lettibuumi on palannut! Mulla on joka päivä töissä jonkunlainen lettikampaus ja oon saanut sielläkin kehuja ja ihmettelyä, "miten sä osaat tehdä itelles?". Mun mielestä lettejä on tosi kivaa tehdä, ja on hauskaa keksiä uusia kampauksia ja yhdistellä erilaisia lettejä! Voisin ihan mielelläni letittää kaikkien hiukset, jotka haluaa.

Kun mä kirjotin tätä postausta, mä koin aika tärkeän oivalluksen, jota en oo koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Tajusin, että mun on hirveän vaikea ymmärtää miten joku voi olla mulle jostain kateellinen, mutta vaikka omasta mielestäni joku asia, piirre tai taito ei olis mitenkään erityinen tai en edes ite pitäisi siitä, niin silti joku toinen voi olla siitä asiasta kateellinen. Että mua voidaan kadehtia myös asioista, joista mä en ite edes tykkää itessäni. Se oli aika valaisevaa tajuta.

Mun mielestä kateus ei ylipäätään ole pelkästään huono asia. Helposti kateutta pidetään negatiivisena asiana, merkkinä huonosta itsetunnosta ja että sä olet ilkeä ja empatiakyvytön jos olet kateellinen toiselle. Mun mielestä se ei oo aina niin. Löysin artikkelin, jossa kuvataan kahdenlaista kateutta:

"Rakentava kateus on tunne, jossa kateuden piston rinnalla voi olla iloinen toisen puolesta ja saada kenties lisäpotkua tavoitella omia unelmia. Rakentavan kateuden ja ihailun raja on häilyvä.

Tyytymättömyyttä aiheuttava kateus on usein tiedostamatonta. Sen tuntomerkkejä ovat kyvyttömyys nähdä ja arvostaa hyvää omassa elämässä, vaikeus käsitellä vastoinkäymisiä ja menetyksiä, katkeroituminen, epärealistiset tavoitteet ja tarve olla aina paras." (klik)

Oon itekin huomannut, että jos tuun kateelliseks vaikka jonkun blogin upeasta ulkoasusta, niin miksen opettelisi tekemään myös itsekin hienompaa omaan blogiini? Sellainen kateus nimenomaan on ihan hyväksi. Mutta joskus kadehdin kaverin suuria kauniita silmiä, ja koska en voi omia silmiäni suurentaa, niin tuntuu että olen sitten ruma. Silloin pitäis nähdä, että ehkä munkin naamassa on joku kiva juttu, vaikkei mulla olekaan yhtä isoja kauniita silmiä. Ehkä mun silmät onkin kivan väriset?

Kateus ei ole aina huono asia. Ja sitä paitsi, jokainen on kateellinen jostain asiasta toiselle. Voin vannoa, ettei maailmasta löydy ainuttakaan niin omaan elämäänsä ja itseensä tyytyväistä ihmistä, etteikö se olisi mistään kateellinen. Itseasiassa kateuden voi kääntää myös positiiviseks asiaks. Kun kysyin mun ystävältä kateudesta, niin lopulta mä kerroin myös monta asiaa mistä kadehdin häntä. Ja se kaikki mistä mä kadehdin mun ystävää, kuulosti mun ystävän korvaan lähinnä kehuilta!

Loppujen lopuks aika harvat asiat on täysin meidän saavuttamattomissa. Jos on kateellinen toisen taidosta, kuka estää sua opettelemasta samaa taitoa itsekin? Voi olla, että se toinen on jo todella taitava, mutta ei ole mikään mahdottomuus tulla yhtä taitavaksi. Toisaalta esimerkiks ulkonäköön liittyviä asioita on lopulta aika turhaa kadehtia. Onko hyödyllistä kuluttaa aikaa sen murehtimiseen, että ne kaverin silmät on niin paljon isommat ja kauniimmat kuin omat, tai että miksi en voisi olla kymmentä senttiä pitempi? Sen sijaan voi miettiä itsestään hyviä asioita, koska jokaisessa on ihan oikeasti jotain hyvää. ♥

Toivottavasti tää postaus herätti teissä ajatuksia, tätä oli ainakin mielenkiintoista kirjottaa! Käykää lukemassa myös muiden tiimiläisten blogeista tän päivän aikana ilmestyvät kateus-postaukset:

Krista // Heli // Anniina // Jenny