Blogitiimi - Itsetunto

Helmikuun Blogitiimi-postauksen aiheeks valikoitui itsetunto. Siitä puhutaan onneks paljon nykyään, mutta koskaan siitä ei voi puhua liikaa. Me ei sovittu mitään yhteistä linjaa tai tapaa tehdä tää postaus. Se onkin itseasiassa tosi kiva, niin jokaisen postauksesta tulee varmasti erilainen myös tyyliltään kuin sisällöltäänkin. Muiden tyttöjen blogeihin on linkit postauksen lopussa!

 Mulle luonnollisimmalta tuntui lähtee puhumaan tästä aiheesta ihan omien kokemusten kautta alustettuna faktoilla. Puhun paljon myös koulukiusaamisesta, koska se usein on yks suurimpia syitä huonoon itsetuntoon ainakin nuorilla. Tää on tosi mielenkiintonen aihe ja mulla riittäis yhtä postausta enemmänkin sanottavaa, mut tästä on hyvä alottaa!

Ihmisen itsetunto alkaa kehittyä jo ihan pienenä vauvana. Lapsuudella onkin suuri merkitys sille, millanen itsetunto aikuisena on. Läpi lapsuuden ja nuoruuden itsetunto kehittyy, muokkaantuu ja se jatkaa kehittymistä vielä aikuisenakin. Vaikka lapsena ja nuorena olis ollut huono itsetunto, se ei tarkota että niin olis aina. Sitä voi parantaa! Ei oo myöskään mahdotonta, että nuorempana hyvän itsetunnon omaava saattaa myöhemmin kärsiä huonosta itsetunnosta.

Mulla oli lapsena ihan keskiverto itsetunto, ei mitenkään supervahvalle pohjalle rakennettu. Mikään ei ollut sitä vielä kuitenkaan pahemmin kolauttanut, joten koin olevani ihan hyvä ja riittävä. Uskalsin olla hyvin pitkälti oma itteni, tykätä avoimesti myös asioista mistä muut ei tykkää, näyttää osaamiseni koulussa tunneilla ja en käyttäny valtavasti aikaa sen miettimiseen, et mitähän muut musta ajattelee. Tätä jatkui ala-asteen loppupuolelle.

Sitten tuli yläaste. Vaikka kävin koko peruskoulun samassa koulussa ja samojen ihmisten kanssa, niin yläasteella kaikki vaan räjähti käsiin. Yläasteiässä nuoret alkaa olee epävarmoja itestään muutenkin ja on kauheet paineet kavereiden suunnalta, että pitää kuulua joukkoon. Sillon alkaa miettimään asioita ihan eritavalla. Vaikka "silloin kun mä olin nuori" (eli alotettuani yläasteen vuonna 2008), nuoret oli ihan erilaisia kuin nykyään. Suurin osa oli ihan lapsia vielä seiskallakin, samanlaisia ku nykyään ollaan nelosluokalla. Mäkin alotin meikkaamaan vasta seiskalla ja sillon alko vasta enemmän miettimään vaatteita sun muuta ja omaa ulkonäköään kriittisesti.

Nuorena omat kaverit on ihan huipputärkeitä jokaiselle. Jokainen haluu kuulua jonnekkin, kukaan ei varmasti haluu joutua syrjityks oman erilaisuutensa takia. Valitettavasti se taitaa edelleen olla niin, että "erilaisia" syrjitään, ne jätetään yksin koska ne ei sovi porukkaan. Todellisuudessa jokainen on erilainen, jopa ne kloonatut teiniprinsessat jotka näyttää päästä varpaisiin samalta. Ei kellään oo samanlaista menneisyyttä, jokaisella on erilainen perhe ja eri lähtökohdat, eri kokemukset ja erilaiset taidot ja lahjakkuudet, erilaiset persoonallisuudet. Edes identtiset kaksoset ei oo tismalleen samanlaisia.

Yläaste on ihan hirveän raadollinen maailma. Suurin paine tulee nimenomaan kavereilta. Monet tekee mitä tahansa kuuluakseen porukkaan, ollakseen hyväksyttyjä. Varsinki "suositut" porukat on mun mielestä suurin mätäpaise koko yläasteessa. Kaiken koulukiusaamisen alku ja juuri. Täysin luonnollista et tietynlaiset ihmiset hakeutuu toistensa seuraan, koska viihtyvät yhdessä ja tykkäävät samoista asioista. Mut sitte ku niitä kaveriporukoita aletaan laittaa arvojärjestykseen, niin siinä kohtaa menee mönkään. Näillä "suosittuihin" porukkoihin kuuluvilla koulukiusaajilla yleensä on ainakin näennäisesti aivan loistava itsetunto, onhan niillä pokkaa pitää itteää parempina kuin kaikki muut. (Täsmennän, et välttämättä jokainen "suosittuun" porukkaan kuuluva oppilas ei oo automaattisesti koulukiusaaja.)

Mä oon sitä mieltä, et on olemassa kahdenlaisia kiusaajia. Ensimmäinen kiusaajatyyppi koostuu niistä, jotka on omassa lapsuudessa kokeneet kaltoinkohtelua tai jääneet vaille rakkautta. On aika vaikee rakentaa empatiakykyä, jos ei oo saanut siihen mitään mallia. Nää kiusaajat kiusaa, koska eivät osaa purkaa omaa pahaa oloaan mihinkään muuhun tai muulla keinolla. Kiusaaminen ei siltikään oo ikinä oikein eikä millään tavoin hyväksyttävää, vaikka olis ollut kuinka surkea lapsuus. Toinen kiusaajatyyppi on elänyt onnellisen lapsuuden, eikä oo kokenut mitään suurempaa puutetta perusturvasta. Nää kiusaavat ihan vaan silkasta hauskuudesta, koska se on helppoa, siitä ei jää kiinni, sillä saa nostettua omaa sosiaalista statustaan ja se on toimivaks todettu käytösmalli. Näille on molemmille kuitenki yhteistä huono itsetunto. Yks hyvän itsetunnon perusasioista on nimittäin että arvostaa niin itseään kuin muitakin ihmisiä.

"Hyvä itsetunto helpottaa elämää, mutta heikko itsetunto ei tarkoita epäonnistumista elämässä. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella tulemaan toimeen, ja sitä on mahdollista myös kohentaa."

lähde (klik)

Tää sitaatti antaa toivoa, ettei huonon itsetunnon kanssa kamppailevat ihmiset välttämättä epäonnistu elämässä. Valitettavasti se pätee myös koulukiusaajiin, ne pärjää koulumaailmassa loistavasti huonosti itsetunnostaan huolimatta.

 Oon puhunut aiemminkin mun koulukiusaamisesta, jota tapahtu koulun lisäks myös netissä ja vapaa-ajalla. Se on vaikuttanut ehkä kaikista eniten menneisyyden asioista mun itsetuntoon. Ja moneen muuhunkin asiaan elämässä. Yläasteen alussa mulla oli vielä kolme parasta kaveria samalla luokalla. "Lievä" kiusaaminen ei sillon vaikuttanut vielä niin paljon, koska en joutunu olemaan yksin. En tykkää käyttää mitään vakavuusasteikkoja tälläsistä asioista, koska kiusaaminen on kiusaamista, aina. Mä selvisin vielä koulunkäynnistä, kun oli ne parhaat kaverit joiden kanssa olla. Kasiluokalla kaikki muuttu. Ne käänty täysin mua vastaan. Tai pikemminkin mua ei enää ollut niiden silmissä.

Mä en oo koskaan ajatellut, että ne kolme olis ollut myös kiusaajia, vaikka mut hylättyään ne hengailikin entistä enemmän niiden mun kiusaajien kanssa. Luulen et kärjistetysti ne kolme tyttöä oli ollut ainoo syy "hillitä" mun kiusaamista. Koska nää kolme oli niiden kavereita, ja kun ne kolme ei enää ollutkaan mun kanssa, niin kiusaajat ei enää syyllistyneet "kavereitten kaverin kiusaamiseen". Mua oli varmasti tosi helppo kiusata sen jälkeen. Varsinkin kun nää kolme hengas niitten kanssa, samaan aikaan kun mä olin täysin yksin esim. liikkatunnilla. Mistä mä tiedän, vaikka ne olis kertonut mun asioitakin niille. En yllätyis yhtään.

Mä luulen et suunnilleen jokaikinen 7.-9.-luokkalainen mun koulussa sillon ties, ketä nää kiusaajat on. Mä en suinkaan ollut ainoo kiusattu, osa muista kiusatuista joutu kokemaan varmaan vielä paljon pahempaakin. Mut mua edelleen suorastaan raivostuttaa, miten kukaan opettaja tai muu henkilökuntaan kuuluva esim. opo tai kuraattori, ei tehneet asialle yhtään mitään. Vaikka kyllä nekin varmasti jotain näki, ei ne nyt voi täysin laput silmillä kulkea käytävillä ja opettaa tunteja? Sekin on äärimmäisen tuhoavaa itsetunnolle, että kukaan ei tee tollaselle tilanteelle mitään. Kaikki varmasti tiedostaa sen, ketään ei vaan kiinnosta. Siitä tulee just sellanen olo, että "mä oon täysin arvoton". Ja niin se itsetunto murenee palasiks...

 Yläaste-aika oli niin monella eri ulottuvuudella hirveintä aikaa ikinä mun elämässä. En usko että mun loppu elämänkään aikana tulee toista yhtä kauheaa kolmea vuotta eteen. Mä en aina vieläkään käsitä, miten ihminen pystyy olemaan näennäisesti ja ulkosesti lähes normaali, tai ainakaan ettei sen käytös herätä muissa ihmisissä mitään suurta huolta tai ihmetystä, ja silti samaan aikaan ihan täysin rikki. Pahimpina aikoina musta tuntuu, et mulla ei ollut edes mitään itsetuntoa. Se oli niin miinuslukemilla, ettei sanatkaan riitä kuvailemaan sitä miten paljon itteäni vihasin.

Mä vihasin jokaikistä asiaa itessäni. Niitäkin asioita, mistä olin ennen tykännyt. Mä vihasin mun ulkonäköä. Olin ruma, kuvottava, ällöttävä, läski, mun maha oli liian iso ja reidet liian paksut, olin liian pitkä, mun hampaat oli niin rumat ja vinot etten uskaltanut juurikaan hymyillä, vihasin mun nenää, iho oli huonossa kunnossa, hiuksetkaan ei miellyttäneet. Mä vihasin kaikkia muitakin ominaisuuksia. Vihasin mun pikkulapselta kuulostavaa ääntä niin paljon, että en mielelläni puhunut, enkä puhunut muutenkaan koska halusin puhua mahdollisimman hiljaa, ja sain sitte aina kuulla siitä et "puhu kovempaa, en kuule mitää!". Vihasin sitä että oon hyvä koulussa, että mä osaan asioita. Lopetin viittaamisen, vaikka useimmiten tiesin vastaukset. Opettajat sano aina että "saisit 10 todistukseen jos olisit aktiivisempi tunneilla". Vihasin luonteenpiirteitä, joita mulla ei edes ollut, mutta kiusaajat oli saaneet mut uskomaan niin. Mä olin tyhmä, kamala, epäystävällinen, ilkeä, lapsellinen, idiootti, vammanen... Ja todellisuudessa olin kaiken ton vastakohta.

Olin kylläkin tosi epäitsevarma, en pystynyt luottaa keneenkään. Miten voi luottaa edes parhaisiin kavereihin, jos ne tosta vaan voi tyhjästä kääntää sulle selän mitään selittämättä?

Yläasteen jälkeen mä alotin lukiossa, olin onnellinen, mut kesken ekan lukiovuoden mun kulissit romahti kesken koulupäivän. Siitä päivästä tulee nyt maaliskuussa 5 vuotta aikaa. Siitä yliväsymystilasta ja toivottomuudesta koko elämää kohtaan on ollut tosi pitkä ja kivinen tie tähän päivään. Pikkuhiljaa kun muut asiat on alkaneet tuntua mielekkäiltä ja oon saanu uskoa takas tähän elämään, niin samalla itsetuntokin on parantunut. Varmaan haluatte kuulla missä tänään mennään?

Mä en voi sanoa, että mulla olis vieläkään hyvä itsetunto. Mä oon jatkuvasti todella epävarma itestäni, en aina oikein luota itteeni ja omaan osaamiseen. Viikossa on edelleen enemmän päiviä, joilloin koen olevani ruma, kuin päiviä millon osaisin nähä itteni edes riittävän nättinä. Mut se on positiivista, että edes joskus hetken aikaa ajattelen, että "mun hiukset näyttää kivoilta" tai "nää vaatteet sopii mulle". Mutta yks asia missä oon vahvistunut tosi paljon verrattuna esim. yläasteaikaan, on se etten välitä niin paljon muiden mielipiteistä. Sillon en uskaltanut olla yhtään oma itteni, pelkäsin aina muiden reaktioita tai suhtautumista. Yritin olla mahdollisimman neutraali tai mielellään jopa huomaamaton. Se meni ihan äärimmäiseks toisten miellyttämiseks. Nyt mä uskallan olla asioista omaa mieltäni, sanoa ne ääneenkin. Uskallan tehdä asioita, joita rakastan, vaikka ne ei oliskaan yleisiä. Suurimpana esimerkkinä mun suuri rakkaus ruotsin kieleen, mä uskallan puhua vaikka keskellä kauppakeskusta ruotsia, jos haluan. On toki edelleen asioita, joista mietin liikaa muiden ajatuksia. Mut suurimmaks osakseen mua kiinnostaa enää mulle tärkeiden ihmisten mielipiteet. Sehän on lopulta ihan sama mitä joku tuntematon tai muu kuin itselle läheinen ihminen susta ajattelee.

Mulla on tullut myös lisää arvostusta omaa elämää kohtaan. Uskon et mä pystyn myös osittain vaikuttamaan mun tulevaisuuteen omilla valinnoilla. Ja että tulevaisuudessa on jotain toivoa myös, ettei kaikki jatku surkeena. Oon oppinu löytämään onnen pienistäkin asioista. Kuulostaa varmaan itsestäänselvyyksiltä jollekkin, mut mulle noi on ollu suuria juttuja oivaltaa, että ei tarvii olla mikään superihminen pystyäkseen olla onnellinen ja elää haluamansa kaltaista elämää. Mitään suuria tulevaisuuden suunnitelmia en edelleenkään uskalla asettaa, koska pelkään että petyn kuitenkin. Helpoin keino olis varmaan elää hetkessä, mut sekin on mulle hirvittävän vaikeeta. Menneisyys kiskoo mua kymmenien käsien voimin takaisin, ja tulevaisuus ei todellakaan houkuttele, ennemminkin pelottaa. Se on suuri asia mulle, et uskallan silti mennä päivä päivältä eteenpäin, vaikka pelottaa. En halua enää kuolla.

Koulukiusaaminen ja kaikki muut menneisyyden ikävät tapahtumat (joita en blogissa jaa) on tuhonneet mun itsetunnon nuorena. Se ei ollut alunperinkään rakentunut kovin vahvaksi, koska olin lapsena todella herkkä ja siks jo pelkkä koulukiusaaminenkin olis riittänyt sen tuhoamiseen. Kaikkien vaikeuksien jälkeen mä oon kuitenkin vahvistunut. Oon joutunut kasaamaan itteni uudestaan, pikkuhiljaa.
Mä en oo enää se 13-vuotias, joka pelkää mitä muut ajattelee siitä ja koittaa siks miellyttää kaikkia.
Mä en oo enää se 15-vuotias, joka on peloissaan ja vihainen itelleen siitä että muut vihaa sitä.
Mä en oo enää se 17-vuotias, jonka ainoa toive ja tavoite koko elämässä on kuolla.
Mä en oo enää se 19-vuotias, joka edelleen epäröi rakastaako kukaan sitä.
Vaan mä oon se 21-vuotias, joka uskaltaa elää. Uskaltaa arvostaa itteään. Uskaltaa olla onnellinen.

Vaikka mä oon nykyään vahvempi kuin vuosikausiin, niin niille ihmisille, ketkä on saaneet mut tuntemaan itteni täysin arvottomaks ja turhaks, mä en anna anteeks. Kaikkien menneisyydessä on ilkeitä ihmisiä ja vaikeita asioita, jotka kasvattaa ihmistä vahvemmaks. Mut mä en ikimaailmassa sano nyt enkä koskaan, että olisin kiitollinen, että niiden ansiosta mä oon nyt vahvempi. Kuka tietää kuinka vahva musta olis tullut, jos en olis mennyt rikki? Haavat paranee, mut arvet on ikuisia.

Siellä ruudun takana on varmasti monia ihmisiä, joilla on myös huono itsetunto. Kunpa mulla oliskin joku supervinkki annettavana teille. Itsetunnon vahvistaminen ei käy sormia napsauttamalla, joskus se kestää vuosia. Tärkeintä on, että hyväksyy ittensä sellasena kun on. Uskaltaa myös olla oma ittensä. Keskittyy niihin asioihin, joissa on hyvä ja taitava. Kannattaa miettiä mitkä asiat tekee sut onnelliseks ja tehdä niitä. Ei oo mitenkään välttämätöntä, että pitää alkaa tehdä tutkimustyötä omasta menneisyydestä, mitkä kaikki asiat siellä on vaikuttanut siihen millanen nyt on. Joissain tilanteissa se on kuitenkin ihan paikallaan tai jopa suositeltavaa. Mua on auttanu eniten ihanat ystävät, jotka jaksaa muistuttaa välillä yllättävistäkin asioista, miten ne ihailee mua. Myös positiivinen musiikki auttaa, kannustavat laulunsanat on mulle ainakin ajoittain suuri voimavara.

Jokainen on hyvä sellasena ku on. Aina voi kehittyä tai parantaa jotain piirrettä itessään, mut ihminen ei oo koskaan valmis. Ei oo mitään määritelmää sille, että "nyt olen täydellinen ihminen". Elämää häiritseviä asioita kannattaakin pyrkiä kehittämään parempaan suuntaan, mut jokainen riittää ihan omana ittenään. Jokainen ansaitsee arvostusta muilta, mut pitää myös ite arvostaa muita, ja ennenkaikkea itteään.

Tässä on linkit muiden Blogitiimiläisten blogeihin, käykää lukemassa mitä ajatuksia heillä oli itsetunnosta!

Jenny // Heli // Jonna // Anniina // Jenna // Krista

Tammikuun lopussa ilmesty uus biisi Mikko Harjulta, nimeltään Sinä riität. Mä kuuntelin sitä tätä postaussa kirjottaessa kymmeniä kertoja. Siinä on tosi kauniit sanat ja ainakin mulle tulee ensin surullisen olon jälkeen hyvä fiilis tätä biisiä kuunnellessa! Lisäks koska aihe sopii myös tän postauksen aiheeseen, etenkin kertosäe, niin tässä biisin sanat. Tätä biisiä ei voi kuunnella Youtubesta, mutta Spotifystä löytyy kyllä!

"Istut sohvan nurkassa, ja katsot lempileffoja
Ja Notebookin lopussa, kyyneleet vierii poskilla
Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta
Kun yli 20-vuotiaana joudut yksin nukkumaan
Liian monta tyhjää arpaa, eikä yhtään voittoa

Mut mä lupaan
Sinä riität, sinä riität
Olet kaunis juuri noin
Ja sä löydät, vielä jonkun
Joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität
Olet täydellinen noin
Aurinko nousee, aurinko laskee
Mut hymys aina loistaa voi

Lähikaupan kassalla, katsot pariskuntia
Ja sun ostoskorissa, vain yksi purkki maitoa
Kaipaat sitä oikeaa, joka kosketuksellaan
Saa energiat virtaamaan ja sinut täysin sekoomaan
Vain elämää ei todellakaan, tää on niin paljon suurempaa

KERTO

Ei kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin
Kun prinsessat ja prinssit kulkee joka kadun kulmassa
Ei kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin

KERTO

Sinä riität" ♥