ne on nähnyt vasta kuoresi, eikä vielä tiedä mitä sisälläs on

 Ensimmäinen työviikko on nyt lisätöineen takana, ja tänään on eka kokonainen vapaapäivä! Eilen käytiin tyttöjen ja äidin kaa kampaajalla ja sen jälkeen muut meni uimaan, mut mä jäin kotiin nukkumaan koska fredagsmys venähti ja olin tosi väsyny. Sen jälkeen ku ne tuli kotiin, tein pastaa päivälliseks lapsille. Vanhemmat alko valmistautumaan illan juhliin.

Joskus kuuden aikaan ne sitten lähti sinne juhliin, ja mä jäin lasten ja koiran kanssa yksin. Katottiin Tingelingiä, eli Helinä Keijua ja syötiin lördagsgodisia eli lauantaikarkkeja. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes leffa loppu - ja karkit loppu. Nimittäin poikien lempipuuha hampaittenpesu olis edessä. K sai pestyä L:n hampaat, mut S halus kans et K pesee sen hampaat. Mut sit ku sen vuoro tuli, synty suuri itkuraivari siitä, että äitin pitää tulla pesemään hampaat. K:n kanssa selitettiin sata kertaa sille, että äiti on juhlissa ja se ei oo kotona tänä iltana, mut eihän se mitään auttanut.

Puolväkisin sitte pestii S:n hampaat ja siinä samassa rytäkässä se nielas purkkansa. Aluks se sano, että se tuntuu kurkussa. Kysyin et sattuukse ja pystytsä hengittää, ni kuulemma ei satu ja pystyy hengittää. Ei hätää siis, jos lapsi ei edes yski ja pystyy kuitenki puhumaan ja hengittää normaalisti. Kuitenki siitäki se osas vetää uudet itkuraivarit, että äitin pitää tulla kotiin.

 L oli ollu koko päivän enemmän ja vähemmän kipee, ja illalla sille nous sitte kuumetta. Se ois halunnu jäädä sohvalle nukkumaan, mut K kanto sen yläkertaan omaan sänkyyn. Soitettiin vielä äitille ja kaikki lapset sano puhelimessa hyvää yötä. Sit minä, F ja K luettiin kaikki yhdet kirjat pojille iltasaduiks. K jäi nukuttaa poikia, ja minä ja F mentiin alakertaan kattomaan mitä koira puuhaa yksinään. Yllättäen se oli pissannu keittiön lattialle...

Tyttöjen kaa pelattiin hetki viel iPadilla ja mä hain mun peitot yläkertaan K:n huoneeseen, koska mun oli tarkotus nukkua siellä se yö jos joku lapsista herää eikä yläkerrassa oo ketään aikuista, ku vanhemmat oli siellä juhlissa. Ei ne onneks heränny vasta siihen ku vanhemmat tuli yöllä kotiin.

Mä oon nyt tän viikon aikana oppinut paljon. Ja huomannut paljon miten lapset, etenki noi pojat, käyttäytyy. Sillon ku äiti ja isä on kotona, pojat on koko ajan "äiti anna tää mulle" ja "isä voitko tulla tänne". Mut sitku vanhemmat ei oo kotona, mut siskot on, ni vuoro vaihtuu niihin. "F anna mulle tota" ja "K tuu tänne". Mutta, sitten ku kukaan muu ei oo kotona tai paikalla, ainoostaan minä, ni sillon munkin "apu" kelpaa. En tiiä oikein mikä show se on, mut ehkä ne vierastaa mua tai jotain kuitenki vielä sen verran.

Niinku viime postauksessaki sanoin, ni jos meen yksin viemään/hakemaan niitä päiväkodista, ni ne pussailee ja halaa mua monet kerrat ennenku pääsen lähtemään. Mut sitku kotona onkin joku muu ni sit mä oon vähä ulkopuolinen. Tai tietysti mä oon vielä ulkopuolinen niille, vastahan mä oon viikon täällä ollut. Mut jotenki se tuntuu vaan niin oudolta. Ja samalla ehkä vähän pahaltakin. Oon sellanen ihminen, että reagoin kaikkeen tosi herkästi ja voimakkaasti. Ja tääkin tilanne saa mut tuntemaan, että oon tehnyt jotain väärin tai oon jotenkin vääränlainen. Vaikkakin ne on vasta pieniä lapsia, ni eihän ne osaa ajatella miltä musta tuntuu. Eikä niiden tarviikkaan.

Tän päivän suunnitelmista mulla ei oo tietoa. Vaikka mulla on vapaapäivä, oon kuitenkin varmaan perheen kanssa aika paljon. Huomenna alkaa tytöilläkin koulut, joten kauhulla ootan maanantai-aamua... Pojat pitää mun saada päiväkotiin, mut tytöt menee kahdestaan yhdessä kouluun. Aamuhärdelliä siis odotettavissa. Tähän mennessä F on mennyt joka toinen päivä suunnilleen fritikseen, ja K on ollut kotona tai kavereillaan. L ja S on ollut päiväkodissa joka päivä paitsi torstaina oltiin kotona kiitos ikimuistoisten itkuhuutopotkurimpuiluraivareitten.

Mut pääosin mulla menee kuitenkin hyvin, ja oon onnellinen että oon just tässä perheessä ♥

jag vill inte glömma hur det kändes

 Huomenta ♥ Ensimmäinen virallinen työviikko on takana, vaikka tänään onkin vielä lisätöitä. Kaikki on menny suhteellisen hyvin, tai yllättävän hyvin ollakseen kuitenki vasta eka viikko! Onhan tähänkin viikkoon mahtunut vaikka mitä, mut kaikesta on selvitty jotenkin.

Torstai olikin vähän erilainen päivä. Pojat sai kauheet itkupotkuraivarit, kun ne ei ehtinyt muka sanomaan isälleen hejdå, vaikka ne sano sen sata kertaa. Eihän siitä päiväkotiin lähtemisestä tullu sitte yhtään mitään. Kaks neljävuotiasta huutavaa ja itkevää lasta pitäis raahata kilometrin päähän päiväkotiin jossain kymmenessä minuutissa, ettei ne myöhästy. Kaikenlisäks F oli mukana ja se piti viedä fritikseen. Jotkut ihmetteli mikä on fritis, se on sellanen kerho koululla kesäsin, ennenku koulu varsinaisesti alkaa. Siellä askarrellaan ja tehdään retkiä.

Mut saatiin F:n kanssa huutoitkuraivareista kärsivät pojat jotenkin koululle asti. Siellä erittäin ystävälliset opettajat soitti hostäidille ja se sano, että voidaan olla tää päivä kotona. Vaikka oon hoitanut lapsia suhteellisen paljon, ni en oo koskaan nähny sellasta itkuraivaria, ja sitku kyseessä on vielä kaksoset, ni ne raivarit kerrotaan kahdella. Ne lisäks villitsee toisiaan ja jos toinen itkee, ni toinenki itkee vaikka sitten ilman syytä.

 Torstai oltiin poikien kaa kotona koko päivä, ja kaikki meni tosi hyvin! Ne rauhottu oikeestaan samantien, kun sai kuulla, että mennään kotiin päiväks, eikä dagikseen. Pelailtiin jalkapalloa, luettiin kirjoja, leikittiin lääkäriä ja tehtiin yhessä S:n kanssa ruokaa.

Perjantaina hostisä tuli mun kanssa osan matkaa varmuuden vuoks, jos pojat alkaa taas kiukuttelemaan siitä, ettei ehdi sanomaan hejdå. Kaikki meni kuitenki hyvin.

Ette arvaakkaan miten ihana tunne on, kun vie lapset päiväkotiin ja ne halaa ja pussaa sua. Ja vielä ihanempaa on, kun ne hakee sieltä. Toinen yleensä näkee mut ensin ja hihkasee toiselle, ja sitten ne yhessä juoksee päätä pahkaa mun luo ja antaa ison halin.

Eilen sitte illalla oli fredagsmys, eli perjantaina speciaalihetki, jolloin lapset sai herkkuja ja katottiin leffaa kynttilänvalossa. Kun pojat oli nukkumassa, ja tytöt keittiössä leipomassa muffinsseja, niin juteltiin hostäidin kanssa kahdestaan. Se sano, että heti ekana iltana kaikki neljä lasta oli yläkerrassa nukkumaan mennessä sanonut, että ne tykkää Sinistä tosi paljon. Mua alko itkettää, kun se tuntu niin ihanalta, että lapset hyväksyy mut niitten au pairiks. Koska eihän se mikään itsestäänselvyys oo, et ne tykkää musta tai antaa mun leikkiä niiden kanssa. Yhtä hyvin ne vois olla silleen, että "ei me haluta sua leikkimään, mee pois". Mut onneks ei!

Tänään mulla on lisätöitä, kun vanhemmilla on juhlat. Mä vahdin kaikkia neljää lasta plus kauhukoiranpentua yksin. Uskon, että kaikki menee hyvin! Nyt kello on kuitenki niin paljon, että varmaan tuolla jo ihmetellään missä mä oon... Eilen meni aika myöhään, olin vasta 23:30 omassa huoneessa... Sit aamulla ku heräsin, tipuin sängystä ja iskin ohimon terävään yöpäydän kulmaan ja siitä tuli vähän verta :D Jotenki mun tuuria.

Otsikko suomeksi: "en halua unohtaa miltä se tuntui".

host perheeni ♥

En oo puhunut täällä oikeestaan yhtään siitä millanen perhe mulla on Ruotsissa, joten ajattelin nyt omistaa sille oman postauksen. En kuitenkaan tuu kauheen tarkkaan kertomaan kaikkea, koska haluun antaa heillekkin jotain yksityisyyttä, sikspä kuvatkin on netistä.

Mun host perheessä on 4 lasta. 10-vuotias tyttö K, 8-vuotias tyttö F ja 4-vuotiaat identtiset kaksospojat L ja S. Ihan jo ennenku mulla oli edes perhettä, tiesin haluavani, että perheessä olis monta lasta, mitä enemmän - sen parempi. Ja mahdollisimman pieniäkin kaikenlisäks. Ja kaksoset olis ehdottomasti plussaa :D Ajattelin etukäteen jo, etten haluais yli 10-vuotiaita lapsia siinä perheessä olevan, koska sitä vanhemmat alkaa olemaan jo sen verran isoja, ettei niitä tarvitte silleen hoitaa. Mulle olis ollut unelma, jos perheessä olis ollut vauva, mut tässä perheessä "vauvat" on jo 4-vuotiaita, mut plussaa on, että ne on kaksoset.

Joku saattaa ihmetellä, että mitä ihmeen vaatimuksia mulla oli lasten suhteen, mut kuitenki au pair -aika on sen verran ainutlaatunen tilaisuus, etten halua perheeseen jossa on yks 13-vuotias lapsi... Haluan haasteita, ja oppia olemaan yhtä aikaa monen lapsen kanssa, ja myös eri-ikäisten. Vaikka pikkuprinsessan kanssa oon saanut kokemusta lastenhoidosta vauvasta 8-vuotiaaseen pikkuneitiin, niin siinä oon ollut kuitenkin aina kahdestaan sen kanssa, enkä esim neljän lapsen kanssa yhtäaikaa. Lisäks mua on aina jollain tapaa kiehtoneet kaksoset, musta on mielenkiintosta miten kaks yhtäaikaa syntynyttä ihmistä on kuitenkin ihan erilaisia. En oo koskaan hoitanut kaksosia, joten se vähän jännittää, mut eiköhän kaikki mee hyvin heti siitä lähtien, kun opin tunnistamaan ne pojat toisistaan :D

Neljä 4-10 vuotiasta lasta on aika paljon, ja todella monet (oikeestaan kaikki) on kauhistelleet, kun oon kertonut lasten määrästä perheessä. Mua se ei ainakaan vielä kauhistuta, otan sen vaan haasteena ja tiedän, että pärjään kyllä. Mut sen lisäks, että siellä on neljä pientä lasta, niillä on myös koiranpentu! Moni saattais olla ihan haltioissaan koiranpennusta... Mut mä en. Mä en ymmärrä koirista mitään ja pelkäänkin isompia koiria. Mut otan senkin haasteena, ja oon yrittänyt nyt etukäteen tutustua kavereitten koiriin ja vähän totutella niihin. Ei se niin kamalaa oo ollut. Oon alusta asti ajatellut, että "kyllä mä lasten kanssa pärjään, mut koirasta en oo niin varma".

Perheessä on tietysti myös äiti ja isä, ei ne lapset ja koira siellä keskenään elä. Oon jutellut alusta asti äidin kanssa viesteillä, ja hän on ainakin ihan älyttömän mukava ja ihana ihminen. Koko perhe vaikuttaa todella kiltiltä ja ystävälliseltä. Ihan vielä näin livenäkin! En oikeesti parempaa perhettä ois voinut kuvitellakkaan.

Mun host perhe asuu Tukholmassa, tarkemmin Saltsjöbadenissa. Jos joku tietää Solsidan-sarjan, niin se on kuvattu ihan siinä lähistöllä! Tää paikka on aika lähellä merta, tai oikeestaan käytännössä meren rannalla. Vaikka talo ei ookkaan ihan siinä rannalla, niin ei siitä oo kuin alle 200m meren rantaan. Tukholman keskustaan pääsee helposti junalla, se kestää joku puolisen tuntia. Sinänsä se ei oo mikään ongelma, koska oon tottunut istumaan 50 minuuttiakin suuntaansa kaks kertaa päivässä bussissa, ku oon kulkenut Lahteen kouluun.

Mulla on sellanen tunne, et kaikki tulee menemään hyvin perheen kanssa. Jos jotain ongelmia tulee, niin ne ei liity perheeseen. Tavallaan pelottaakin vähän, miten täydelliseltä tää perhe vaikuttaa! Miten mulle on voinut käydä niin hyvä tuuri? Yritän olla onnellinen, mut tää kaikki tuntuu vaan niin uskomattoman epätodelliselta.

Nyt on sitte ensimmäinen työaamu käsillä. Kello on kohta seittemän, joten mä hipsin tonne keskikerrokseen! Nykyään sit tää postausaika saattaa olla aika aikanen ihan vaan siitä syystä, etten tiedä miten pääsen postaamaan, joten postaan sit ennenku työt alkaa!

ensihetken fiilikset!

 Nyt mä sitten oon täällä perheessä ja kaikki on tähän asti menny todella hienosti! Tultiin tänne äitin ja kummitädin kanssa kolmen jälkeen, ja juotiin kahvit ja juteltiin. Sit mulle esiteltiin talo ja muutenkin näytettiin paikkoja täällä ja tietysti lapsetkin tuli näyttäytymään! Aluks ne oli vähän ujoja, mut hyvin pian ne pääs irti ujoudesta ja oli omia ittejänsä. Toisin ku minä...

Mua alko automatkalla jännittää ihan tajuttomasti, ja viimesillä metreillä ennen pihaa en meinannu pystyy olee paikoillaankaan! Näin kuitenkin mun hostäidin siellä ovella ja se tuli vastaan portille. Mä meinasin pyörtyä jännityksestä. Kielitaito katos jonnekin taivaan tuuliin, eikä se oo vieläkään palautunut. Vastailen vaan kaikkeen "oo-o" ja "okejj" ja hymyilen nätisti ja välillä nauran. Ymmärrän siis suunnilleen kaiken mitä ne puhuu, mut jännitykseltäni en pysty ite montaakaan sanaa sanomaan. Ja sekös vasta ärsyttää! Muotoilen päässä hienoja lauseita keskustelun aikana, mut sitku olis tilaisuus sanoa ne ääneen, ni vastaan vaa et "oo-o", mikä on siis vähänku joo.

Kun mun saattojoukot lähti, niin menin purkamaan kasseja. Pojat tuli kurkkimaan mitä mä teen, mut ne ei oikein uskaltanu sanoa mitään. Sen jälkeen oli ruoka, ja syötiin kaikki yhdessä. Jäin ruuan jälkeen hostäidin kanssa juttelemaan kaikesta, sillä aikaa ku muut katto Tingelingiä, eli Helinä Keijua. Sovittiin alkuviikon ohjelmaa, huomenna on seittemältä herätys ja pojat päiväkotiin ekaa päivää kesäloman jälkeen.

Tää perhe on siis aivan ihana, mulla ei oo epäilystäkään, ettenkö mä tykkäis tästä perheestä!! Mut pelkään, että tää mun ujous ja hiljaisuus saa ne aattelemaan, etten ookkaan niille sopiva au pair... Vitsi ku ärsyttää!! Mä tiedän, että osaan puhua, mut ku pääsis tästä saakelin jännityksestä eroon! Pitäis vaan uskaltautua avaamaan suunsa, ja vaikka meniskin sanat väärään järjestykseen ja taivutukset päin puuta, ni eiköhän ne tajua mitä ajan takaa.

Kello on täällä nyt yheksän, Suomessa jo kymmenen. Mun aikaerokello ei oo vielkään oikein päivittynyt, mut eiköhän se pian käänny. Kirjottelen täällä mun omassa huoneessa ja mietin kuumeisesti, pitäiskö mun mennä vielä keskikerrokseen sanomaan hyvää yötä tai jotain.... Tai odottaako ne mua siellä, että tuun syömään iltapalaa? Ärsyttää tää tietämättömyys, mut se kuuluuki näin aluks asiaan. Josko nukun yön yli ja huomenna osaan taas avata suuni...

viimehetken fiilikset!

Tänään se suuri päivä on, mä muutan mun hostperheeseen! Oon vielä täällä mun kummeilla, mut lähdetään varmaan kahelta (Ruotsin aikaa) ajamaan kohti etelä-Tukholmaa. Mua jännittää ihan hirveesti, ja välillä on vähän sellanen pakokauhu-olo, että "apua mitä mä oon taas tekemässä"... Mut oon saanu kaikilta niin paljon tsemppejä, et tää ei voi ku mennä hyvin, mul on vahva usko siihen.

Mun laukut odottaa jo autossa, niitä on nyt se kaks isoa matkalaukullista + pienemmät nyssäkät. Päivän asu on vielä päättämättä, sitä mä tässä oonkin kriiseillyt viimesen kuukauden... Ihan hirveetä, kun ei oo aavistustakaan mitä laittaa päälle. Kun suurin osa mun vaatteista on siellä matkalaukuissa, mitkä on autossa... Mulla on vaan toi viikonloppukassi, missä on ehkä viis paitaa valinnanvaraa. Ärsyttävää, mut pakko niistä vaan valita jotkut vaatteet.

Enkä tiedä miten laitan myöskään hiukset! Kynnetkin pitäis lakata ku ne on päässy rapistumaan. Tää hyrskynmyrsky pitäis kasata täältä vierashuoneesta ja pakata laukkuihin. Ja sit pitää vielä henkisesti valmistautua tähän kaikkeen. A-p-u-a.

Mä en vaan voi käsittää, että mun suuri unelma on käymässä toteen. Tai osa siitä onkin jo toteutunut, koska asunhan mä jo täällä perjaatteessa. Mut en oo vielä nähnyt perhettä! Mä uskon kyllä, että ne on ihan älyttömän mukavia ja ihania ihmisiä. Mut se mua jännittää, et meneekö kieli ihan solmuun ku pitäiski yhtäkkiä vaihtaa tää suomenkieli ruotsiks... Vaikka mä osaan ruotsia, ni jännitys peittää kyllä hyvin suuren osan kielitaitoa alleen....

Pääosin mulla on kuitenki tosi luottavainen olo, vaikka sitä luottamusta horjuttaakin tää suunnaton jännitys. Pelkokin siitä, että entä jos en selviydy, entä jos ne ei tykkää musta, entä jos en osaa mitään, entä jos kaikki menee päin sanonko mitä?  Mut sitähän ei voi tietää miten asiat menee, ennenku mä pääsen sinne perheeseen. Kukaan ei voi ennustaa, miten mä selviydyn, tykkääkö ne musta tai mitään muutakaan.

Ei mulla oikeestaan muita ajatuksia ollut, ettei mee ihan ittensä toistamiseks tää postaus. Mulla on luonnoksissa jotain yli 10 postausta, mitkä odottaa vuoroaan. Mut pitäis julkasta viis postausta päivässä, että pääsisitte nopeesti lukemaan niitä! Mut en ehkä kuitenkaan, ehkä tää yks postaus/päivä on ihan riittävä tahti.

Tuun kuitenkin vielä ehkä illalla kirjottamaan ensihetken fiilikset, jos sellanen tilaisuus löytyy ja aikaa on. Sitä kun ei tiedä koska mä pääsen edes nukkumaan! Toivottavasti aikasin, koska en oo todellakaan tottunu valvomaan myöhään... Mut kuulemisiin, pitäkää peukut pystyssä mulle, et kaikki menis hyvin ♥

miltä tuntuu lähteä au pairiksi?

Vuorossa olis pohdiskelupostausta siitä, miltä musta tuntuu lähteä au pairiksi. Nää on siis kokonaan mun omia ajatuksia ja tuntemuksia, miltä just musta tuntuu just ennen lähtöä. Mä löysin perheen jo huhtikuussa, ja oon siitä asti voinut henkisesti varautua tähän lähtöön ja muutenkin siihen, mitä tuleman pitää. Mun elämäntilanteessa se oli oikeestaan ainut vaihtoehto, että tiesin lähdöstä melkein puol vuotta etukäteen. Ei olis tullut kuuloonkaan, että oisin ettiny perheen ja pakannu laukut samantien kun perhe ois löytynyt. Kun oli asunto ja koulukin keskellä lukuvuotta ja muutenkin vähän hankalassa vaiheessa kaikki. Ainut vaihtoehto oli siis tää, että suunnittelin kaiken hyvissä ajoin ja sain asiat järjestykseen.

Nyt on kuitenkin "lähtö jo lähellä", tällä viikolla mä tapaan mun host perheen ekaa kertaa! Ja sinne mä sitten jään. Mulla on tosiaan ollut aikaa varautua tähän, mut koko ajan oon vaan aatellut, ettei se vielä oo ajankohtasta stressata kauheesti tästä asiasta. Nyt vois kuitenkin jo sanoo, että nyt on aika stressata jos koskaan! Ja niin mä todella teenkin. Mua jännittää todella paljon. Kun tapaa vieraita ihmisiä ekaa kertaa, niin siinä haluis antaa itestään jotenki hyvän ensivaikutelman. Mä oon erittäin surkea näissä ensivaikutelmissa, oon aluks aina hirveen ujo ja hiljanen, en oikein tiedä mitä sanoa tai miten päin olla, mut sitku hetki on mennyt ni musta tulee ihan ku eri ihminen. Mut yritän sen perheen kanssa olla alusta asti oma itteni, etten piiloutuis minkään ujon suojakuoren taakse...

Musta on vähän hassua lähteä ihan vieraaseen perheeseen ja muuttaa sinne niitten kanssa asumaan. Ja sitten mun pitäis vieläpä olla niillä töissä, tai lähinnä pitää huolta lapsista. Se on ehkä kaikista oudointa, etten tunne niitä ollenkaan ja muutan silti sinne tosta noin vaan, vaikka ollaanhan me paljon juteltu tän kevään ja kesän aikana. On varmaan aika akwardia aluks vaan mennä niitten jääkaapille ja muutenkin olla vähänniinku "vieraana", tai nimenomaan vieras (tuntematon) mä oonkin, mut samalla musta tulee niitten perheenjäsen tietyllä tapaa. Nukkua niitten talossa ja olla niiden kanssa, vaikket sä tunne heti niitä ollenkaan. Mua jännittää just ihan hirveesti se, että entä jos ne ei tykkääkään musta?

Mut oon kuitenkin ihan luottavaisin mielin, ettei mitään hirveetä voi tapahtua. Kaikki menee varmasti hyvin ja mä tykkään perheestä ja perhe tykkää musta. Niin mä toivon, että kaikki menis. Mut se mua jännittää myös, että jos musta tuleekin se ujo Sini heti alussa, joka on vaan hiljaa, enkä osaa päästää siitä "roolista" irti myöhemminkään. Eniten mua just huolettaa, että mitä ne ajattelee musta. Se on se suurin pelko.

Kieli on mulle tuttua sentään, ja mä uskon, että pärjään ruotsilla hyvin. Kun sitä kuulee koko ajan kaikkialla, eikä kukaan puhu sulle siellä suomea, niin korvakin tottuu siihen kieleen ja alkaa ehkä jo ajattelemaankin ruotsiks. Tai sitä mä teen jo nyt joskus vaikken asukkaan siellä. Ja siinä kehittyy hurjan nopeesti, vaikka aluks tuntuiskin vähän tönköltä. Enköhän mä tuu ihan ymmärretyks tällä mun ruotsin taidolla...

Mua jännittää myös vähän se, että vaikka mun on perjaatteessa suhteellisen helppoa tutustua uusiin ihmisiin, niin entä jos en tutustu siellä keheenkään! Jos en tutustu muihin auppareihin tai muutenkaan nää siellä ketään oman ikäsiä ihmisiä. Ja vaikka tutustuisinki, ni millähän kielellä sitä pitäis puhua? Englanti ei luista multa sitte alkuunkaan, se on se suurin pääsyy, miksen lähtis perheeseen, jossa puhutaan englantia. Uskoisin, että muut aupparit ei välttämättä kauheen hyvin ruotsia ainakaan heti osaa, tai riippuu tietysti mistä maasta ne tulee. Ainakaan tän perheen edellinen au pair ei puhunu sanaakaan ruotsia kun se niille tuli... Ehkä mä selviin näistä kielimuureistakin.

Pelottavaa on myös lähteä vieraaseen maahan, vaikka oonhan mä Ruotsissa käynyt varmaan sata kertaa, mut en mä koskaan oo siellä asunut. En silleen tunne Tukholmaa, en ainakaan niin hyvin että osaisin siellä kulkea ilman karttaa. Tukholma on kuitenkin aika suuri kaupunki, ja pelkään että eksyn sinne... Toinen on, että miten mä tuun oppimaan liikkumisen julkisilla? Siellä se on varmasti tuhat kertaa mutkikkaampaa kuin esimerkiks Lahessa.

Mut on mulla pelkojen lisäks paljon toiveita ja odotuksiakin! Haluan ehdottomasti oppia puhumaan ruotsia entistäkin sujuvammin ja paremmin. Uskon, että se tulee onnistumaan, ja sitä odotanki tosi innolla! Haluan myös oppia olemaan entistä paremmin lasten kanssa, ja siihen tarjoutuu oiva tilaisuus näitten lapsien kanssa. Ihanaa päästä kokeilemaan omia siipiä, lähteä vaan vieraaseen maahan ja vieraaseen perheeseen, ja kattoa mitä tapahtuu luottaen siihen, että kaikki menee loppupelissä hyvin.

Oon pitänyt sieltä huhtikuulta asti päiväkirjaa, ja kirjottanut sinne ajatuksia perheestä ja koko tästä jutusta, mitä kaikkia pelkoja ja toiveita ja muita mietteitä on. Oon kokenut sen päiväkirjan tosi hyödylliseks, ja sitä on varmaan sitten myöhemmin kiva lueskellakkin! Voisin jatkaa tätä postausta maailman ääriin, mut ehkä nyt on aika lopettaa. Tässä oli varmaan pääpiirteissään mun suurimmat ajatukset tästä au pairiks lähtemisestä. Ja nimenomaan ne ennen-fiilikset! Jälkeen-fiilikset tulee sitten joskus.

OOTD: feather dress

mekko H&M // pitsikimono Kreetalta // kengät Converse

Tässä asukuvia elokuun ensimmäiseltä päivältä! Kuka huomaa uudet hiukset? Eilen mulla oli kampaaja, ja värjättiin tyvikasvu ja leikattiin latvoja vähän. Kotona sitten iskin pinkin colormaskin päähän. Kuvista näkee tuloksen, mut ainakin ite tykkään! Toivon kyllä, että suurin osa väristä haalenis viikossa, ettei siitä olis paljoa jäljellä kun meen perheeseen.

Ruotsiin muutto on jo erittäin lähellä, jännitys kasvaa sitä mukaa kun päivät Suomessa vähenee... Oon yrittänyt nähdä mahdollisimman paljon kavereita ennen ku lähen, mut valitettavasti jokaista en millään kerkeä enää näkemään, mikä harmittaa tosi paljon. Sen takia järjestinkin ne läksiäiset synttäreitten yhteydessä, ja toivoin että ihmiset ois päässy sinne, ni oltais kaikkien kanssa nähty edes sillon...

Täysin käsittämätöntä, että viikon päästä mä nään sen perheen ekaa kertaa! Odotan kyllä niin innolla, mut samalla jännittää. Multa on tulossa postausta mm. siitä, millanen host perhe mulla on, sekä siitä miltä musta tuntuu lähteä au pairiks! Luonnoksissa oottelee varmaan kymmenen muutakin postausta... Joten kuullaan taas huomenna! ♥