A cold day ootd

Heipparallaa ihanat! Tänään on tiistai, helmikuun viimenen päivä. Mulla on superhyvä fiilis - koska piakkoin mä lähden kohti lentokenttää! Oon ollut vähän salaperäinen somessa, että minnekkäs päin maailmaa sitä ollaan lähdössä, mutta nyt on tullut aika paljastaa kohde! Mä lähden siis Lontooseen mun ystävän Marin kanssa ♥ Mä en oo koskaan siellä käynyt, Mari on käynyt joskus vuosia sitten.

Ollaan jo syksystä asti puhuttu Marin kanssa, että lähdetään nyt alkuvuodesta jonnekkin vähän Tallinnaa pitemmälle reissuun. Joulukuun puoleen väliin asti mietittiin matkakohdetta, kun aluks meillä ei ollut ihan yhteneväiset linjat siitä. Mä ehdotin Kööpenhaminaa, mut Mari ei siitä hirveästi innostunut. Mari ehdotti Lontoota, ja mä en oikein vuorostani siitä innostunut. Lähdettiin kuitenkin miettimään siltä kannalta, että mitä me halutaan lomalla tehdä. Ei rantalomaa, ei hirveää määrää museoita, mutta jokunen nähtävyys silti. Lähinnä shoppailua, sellanen kaupunkiloma siis. Päätettiin pysyä Euroopan sisäpuolella, ja siinä ne vaihtoehdot sitte pian rajottukin hyvin pitkälti linjalle Lontoo, Berliini, Pariisi, Madrid ja Barcelona. Kaks viimesintä karsiutu nopeesti pois, Pariisi tuntu ranskankielen-taidottomuuden kanssa mahdottomalta, Mari on käynyt Berliinissä niin monta kertaa ettei halunnut sinne tällä kertaa, joten jäljelle jäi Lontoo.

Mä taivuin siinä kohtaa, vaikka Lontoo ei tosiaan ollut ihan kärkisijoilla mun toivekohde-listalla. Oon kuitenkin innoissani lähdössä, koska vaikka Briteissä puhutaan englantia, jota mä vihaan, niin ehkä mä selviän siellä. Mari on meidän tulkki ja hoitaa puhumiset, mä oon paikasta toiseen suunnistaja, koska handlaan sen homman paremmin. Lähtö on siis tänään iltapäivällä, ja ollaan Suomen aikaa joskus alkuillasta perillä. En sieltä käsin postaile blogiin mitään, mutta lauantaiks mulla on ajoitettuna Blogitiimi-postaus. Se tulee klo 11:00, joten muistakaa käydä kattomassa se! Instaan ja snapchattiin kyllä varmaankin saatte materiaalia, joten niiden kautta pystyy seurailemaan reaaliajassa. Nimellä siniannina löytää mut niistä molemmista! Blogiin tulee kyllä sitte myöhemmin postaukset reissusta.

Tän postauksen kuvat on otettu viime viikolla, samana päivänä kun täällä Lahdessa alkoi hiihdon ja mäkihypyn MM-kisat. Turisteja on täällä pienessä kaupungissa ihan yllinkyllin, joten me lähdetään Marin kanssa kotikaupungin turistivilinää pakoon Lontoon vielä massiivisempaan turistivilinään. Mut se on eri asia, että ne turistit parveilee siellä missä sä asut ja täällä Lahdessa on normaalisti melko rauhallista, eikä keskustassa ruokakauppaan oo mitkään puolen tunnin kassajonot. Torikin on täynnä kaikenmaailman lavarakennelmia kisoja varten, ja kojuja ja muita hökkeleitä löytyy vähän sieltä ja täältä. Lahti on sekasin, kiitos kisojen. Ei siinä mitään, jos kisat kiinnostais itteään jollain tapaa, mutta kun ei kiinnosta. Mut onneks kisat alkaa olemaan jo loppupuolella, kun palataan Lontoosta takasin!

Mutta palatakseni näihin kuviin vielä, oltiin siis Saran kanssa kuvailemassa. Mä tykkään näistä Saran ottamista kuvista tosi paljon, mut mun mielestä Saran kuvat on vielä ihanempia! Ne kuvat löytyy Saran blogista, käykää kurkkaamassa (klik)!

Vaikka olis kuinka kiva jäädä tähän höpöttelemään, niin kello käy koko ajan. Tunnin päästä mun pitää jo lähteä kävelemään Matkakeskukselle, ja oon vielä yökkäri päällä ja loput pakkailutkin kesken! Joten mä priorisoin ajankäyttöni viimeseltä tunnilta niin, että kone menee kiinni ja laitan loput tavarat kasaan ja valmistaudun itekkin lähtöön. Pitäkää hauska hiihtolomaviikko, ne keillä on nyt hiihtoloma! Muille ihanaa talvista viikkoa! Kuullaan pian ♥

Opiskelu lastenohjaajaksi

Reilu kuukauden opiskelun jälkeen, ajattelin tulla kertomaan teille vähän tästä mun uudesta koulusta ja mun opiskelusta! Mä opiskelen näyttötutkintoon valmistavassa koulutuksessa lastenohjaajaksi, tää on siis aikuisten monimuoto-opiskelua. Mennään kohta tarkemmin siihen, että mitä tää koulutus tarkottaa käytännössä tai millasta se on tähän mennessä ollut, mutta alotetaan ihan sillä, että miks mä opiskelen tätä alaa!

Suurimmalla osalla ihmisistä on lapsena ollut joku haaveammatti. Ainakin aika monella tytöllä se on varmaan laulaja, näyttelijä, eläinlääkäri tai prinsessa. Pojilla ehkä useammin sit poliisi, palomies, supersankari tai astronautti. Mutta tottakai tyttökin voi haluta poliisiksi tai poika näyttelijäksi. Mun ihan ensimmäinen haaveammatti oli lastenhoitaja. Mä olin jo päiväkodissa 4-5 -vuotiaana täysin vakuuttunut, että musta tulee isona lastenhoitaja. Muistan, että sidoin jo sillon päiväkodissa toisten lasten kengännauhoja, kun lähdettiin ulos. Pikkasen vanhempana halusin välillä myös poliisiksi, sairaanhoitajaksi tai laulajaksi. Mutta lastenhoitaja on aina ollut siellä taustalla, ja oon aina tykännyt hoitaa lapsia. Lapset on ollut mulle tosi tärkeitä, ja lasten hoitaminen alana on tuntunut tosi luonnolliselta.

Tässä vaiheessa joku ehkä miettii, että miks mä sitten menin lukioon ysin jälkeen, ja kituutin siellä vuosikausia, jos kerran tiesin, mille alalle haluan? Kunpa osaisinkin vastata tohon... Kunpa en olis mennyt sinne, kaikki vois olla nyt ihan toisin mun elämässä. Mutta suurin syy on varmaan se, että en oikein edes tiennyt että on olemassa lastenohjaaja-koulutus. Olin kyllä tietonen lähihoitajasta, mutta se ei oikein innostanut. Kun mä lähdin au pairiksi sillon 2015, se oli ensimmäinen virallinen askel kohti tätä alaa. Kevään 2016 yhteishaussa mä itseasiassa ensimmäisen kerran tajusin, että on olemassa tämmönen lastenohjaaja-koulutus. Olin mä siinä vaiheessa siitä jo kuullut ohimennen jossain, mut sillon aloin perehtymään siihen. Ja se kuulosti täydelliseltä just mulle! Aloin ettimään sieltä yhteishausta sitä koulutusta, mutta mun epäonneks sitä kyseistä koulutusta ei alkanutkaan syksyllä 2016, vaan vasta nyt tammikuussa 2017. Syksy meni vaan odotellessa, mutta se tuli kyllä niin tarpeeseen au pair -vuoden jälkeen. Syksyn yhteishaussa mä hain sitten vihdoin tähän kouluun, ja soveltuvuuskoekutsu tuli postissa lokakuussa.

Mä en oo eläissäni ollut missään pääsykokeissa, joten olin kieltämättä aika kauhuissani niistä. Olin ihan varma, että en ikimaailmassa pääse sinne sisään yli 100 hakija joukosta. Pääsykokeissa oli ensin psykologisia testejä ja muita älykkyystestejä, tyyliin osaatko järjestää sarjakuvien ruudut oikeeseen järjestykseen. Oli myös matikkaa, ja siitä olin etukäteen eniten kauhuissani. Oli myös vapaamuotoinen kirjotustehtävä, joka meni ihan plörinäks typerän aikarajan takia, joka oli kai 10min... Panikoin siellä ihan hirveesti, tuntu että aivot oli niin lamaantuneessa tilassa ja ajatus ei kulkenut ollenkaan, että ihme et suoriuduin niistä ylipäätään ollenkaan. Lopuks oli vielä opettajan ja psykologin erilliset haastattelut. Mun opettajan haastattelu meni myös ihan surkeesti, siinä viimestä haastattelua odotellessa olin jo itku kurkussa lähtemässä kotiin kesken kaiken, koska olin niin varma, ettei mua ikinä valita. Jäin kuitenki vielä psykologin haastatteluun, ja se menikin mun yllätykseks tosi hyvin! Vaikka se psykologi ihmettelikin, miks haen siihen kouluun tällä keskiarvolla, enkä lukioon josta menisin suoraan yliopistoon. Tää pääsykoepäivä oli tiistaina, ja meille kerrottiin että jo saman viikon perjantaina tulis tulokset!!

Ne pari päivää pääsykokeitten ja tulosten julkistamisen välillä meni kauhunsekaisissa fiiliksissä. Hetkittäin olin ihan epätoivonen, että en ikinä pääse sinne. Ja seuraavassa hetkessä toivoin, että kunpa en edes pääsis (vaikka mulla ei ollut kyllä mitään plan-B:tä, että mitä jos en pääsekään.). Ja kaikki vakuutteli, että kyllä mä pääsen sisään. Tulosten piti tulla perjantaina, mutta mä menin heti vuorokauden vaihtuessa torstaiyönä kattomaan koulun sivuilta "josko ne tulokset olis siellä jo...". Ja olihan ne. Rullasin sitä 35 nimen listaa alaspäin, ja mun silmät meinas tippua päästä, kun näin oman nimeni siellä. Mä hämmästyin ihan älyttömästi, ja purskahdin itkuun, mut ne ei ollut mitään onnenkyyneleitä.

Olin tosi ristiriitasissa fiiliksissä. Mähän halusin tähän kouluun, mä stressasin pääsykokeita, olin siellä ihan paniikissa, luulin epäonnistuneeni täysin, olin varma etten pääse sisään... ja mä pääsin? Ja sit en ookaan yhtään ilonen siitä. Harkitsin erittäin vakavasti, etten ottais koko opiskelupaikkaa edes vastaan. Opiskelupaikka piti ottaa vastaan viimeistään 7.11. Mä viivyttelin sen asian kanssa niin pitkään kuin mahdollista, ja saman päivän aamuna vasta tein päätöksen. Laitoin koululle sähköpostia, ja otin sen paikan vastaan. Sen jälkeenkin oli vielä epävarma olo, että "teinkö mä nyt oikean valinnan...". Hetkittäin mua kadutti, toisaalta olin vaan tyytyväinen, että annoin itelleni ees mahollisuuden.

Meillä oli ensimmäinen "koulupäivä", oikeestaan orientaatio-ilta 7.12. Sillon tehtiin jokaiselle Wilma-tunnukset ja käytiin läpi yleisesti vähän tätä koulutusta. Ennen koulunalkua jokaiselle varattiin aika henkilökohtaistamiskeskusteluun, ja 4.1. mä menin tapaamaan mun opettajaa. Siinä keskustelussa ei hirveesti mitään jännittävää tapahtunut, tai ei oikeastaan edes mitään vähemmän jännittävääkään. Kunhan keskusteltiin vaan jostain. Tarkotuksena oli kuitenkin, että jos on aikasempaa työkokemusta alalta tai muita tutkintoja suoritettua aiemmin, niin niistä voi saada hyväkslukuja tähän koulutukseen.

16. tammikuuta sitten koitti ensimmäinen koulupäivä. Kaikki kyseli hirveesti, että "noh, jännittääkö mennä uuteen kouluun?". Mua ei oikeesti jännittänyt etukäteen yhtään. En tuntenu pelkoa, stressiä, enkä sen kummemmin edes innostusta. Me oltiin koko ensimmäinen päivä auditoriossa. Opettaja ja opo kerto meille taas vähän samoja asioita, mitä oli jo orientaatioillassa kerrottu. Meille kävi esittäytymässä koulun henkilökuntaa, ja käytiin myös kierros ympäri koulua kattomassa kaikki tilat. Ekana päivänä en puhunut oikein kellekkään, yhdelle naiselle pari lausetta puhuin, kun tuntui vielä kiusallisemmalta jos olisin ollut hiljaa.

Meille selvis myös koko kevään lukujärjestys kertaheitolla. Olin miettinyt, että onkohan meillä heti aluks millasia päiviä koulussa. Toivoin, ettei ainakaan 8-16 joka päivä... Suureks (ja erittäin positiiviseks!) yllätykseks paljastuikin, että meillä on vaan maanantaisin ja keskiviikkosin koulua. Maanantaisin on pitkä päivä, mut keskiviikkosin on vaan illalla koulua. Toinen koulupäivä olikin sitte 18.1. illalla, sillonkin vaan koko aika meni asioiden selvittelemiseen, kun joillain ei toiminut Wilma-tunnukset yms...

Nyt ollaan kuitenkin päästy jo hyvin asiaan tässä opiskelussa, kun kaikki aika ei mee enää pelkkään säätämiseen. Tähän väliin voisin kertoa tarkemmin tästä tutkinnon sisällöstä.

Tää tutkinto on siis lapsi- ja perhetyön perustutkinto, ja musta tulee lastenohjaaja. Lastenohjaajan tutkinto koostuu kolmesta pakollisesta tutkinnon osasta, ja kahdesta vapaavalintaisesta. Ensimmäisenä meillä on nyt keväällä ja ens syksynä lapsen kasvun ohjaus ja huolenpito. Siitä on syksyllä kaks top-jaksoa. Siitä jatkuu sit koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaminen, josta on kaks top-jaksoa keväällä 2018. Samana keväänä tulee vielä viimeinen pakollinen tutkinnon osa, eli perhelähtöinen ja yhteisöllinen kasvatustyö, josta on myös yks top-jakso ennen kesälomaa.

Nää jokainen pakollinen tutkinnon osa koostuu pienemmistä kokonaisuuksista, ja niissä on useita kursseja. Esimerkiks tässä ensimmäisessä tutkinnon osassa Lapsen kasvun ohjaus ja huolenpito, meillä on ensin Kasvattajana kehittyminen, johon kuuluu kurssit:
- Opiskelu- ja oppimistaidot
- Lastenohjaajan ammattiin kasvu
- Lapsen kehitys ja kehityksen tukeminen
- Tieto- ja viestintätekniikka.
Nää kaikki neljä kurssia meillä on jo alkanut, ja kolme viimesintä on jo myös loppuneet.

Seuraava Lapsen hoiva, on myös alkanut. Siihen kuuluu kurssit:
- Lapsen perushoito, turvallisuus ja erityistarpeet
- Ensiapu 1 (eli ensiapukurssi)
- Tukea tarvitsevan lapsen ja perheen kohtaaminen.
Näistä kaks ensimmäistä kurssia on jo menossa.

Seuraava alue on Varhaiskasvatus, joka on myös alkanut. Siihen sisältyy seuraavat kurssit:
- Varhaiskasvatuksen perusteet
- Taiteellinen kokeminen ja ilmaisu: Draama ja sanataide
- Taiteellinen kokeminen ja ilmaisu: Musiikki
- Taiteellinen kokeminen ja ilmaisu: Kuvallinen ilmaisu ja kädentaidot
- Leikkiminen ja liikkuminen
- Tutkiminen ja kielellisen kehityksen tukeminen

Viimenen alue on Lapsen kristillisen kasvatuksen ja uskontokasvatuksen ohjaus, joka ei oo vielä alkanut. Siinä on vaan kaks kurssia:
- Lapsen kristillinen kasvatus ja uskontokasvatus
- Kasvatustoiminnan ohjaus
Rehellisesti sanottuna odotan kaikista eniten kauhulla tätä viimesintä osaa, joka liittyy tähän uskonto-juttuun. Mutta eiköhän siitä jotenkin selviä.

Edellä mainitut kurssit liittyy siis kaikki siihen ensimmäiseen tutkinnon osaan. Perhelähtöisessä osassa käydään esimerkiks läpi monikulttuurisuutta, eri uskontoja ja yhteiskunnan päätöksenteon järjestelmiä. Aamu- ja iltapäivätoiminnan osassa on sitte mukana myös leiri- ja retkitoiminta, mediakasvatus, ympäristökasvatus, hygieniapassin suorittaminen ja käydään myös ensiapukurssin 2-osa.

Sitten kun toukokuun 2018 loppuun mennessä on saanut suoritettua kolme pakollista tutkinnon osaa ja niihin kuuluvat 28 kurssia ja 5 työssäoppimisjaksoa, niin syksy 2018 on aikaa kahdelle vapaavalintaiselle. Niitä ei oo tietenkään vielä valittu, mutta mä oon melko varma, että valitsen Ilmaisutaitojen ohjauksen ja Tukea tarvitsevien lasten ja perheiden kohtaaminen ja ohjauksen.

Vaikka meillä on todella vähän lähiopetusta, esimerkkinä tän koko kevään aikana meillä on vaan 35 koulupäivää, niin opiskeltavaa on silti paljon. Meillä ei ainakaan vielä oo tullut yhtäkään kurssia vastaan, millä ois pitänyt olla joku kirja oppimateriaalina. Opettajat laittaa Moodleen kaiken tarpeellisen, ja osa materiaalista on muutenkin netissä. Monilla kursseilla kuitenkin voi käyttää kirjoja, vaikka ne ei pakollisia olekaan. Ehdottomasti käytetyin kirja lastenohjaajilla kuitenkin on Lapsen aika -kirja, jonka mä päätin hankkia jo ihan tässä koulun alussa, vaikkei sitä pakolla tarvitsekaan vielä. Siellä on kuitenkin niin paljon kaikkea hyödyllistä tietoa, mitä voi hyödyntää itsenäisiä oppimistehtäviä tehdessä.

Muuten ei oo tarvinnut olla mitään erikoista materiaalia tai välineitä koulua varten, ihan vihkolla, kynällä ja tietokoneella on pärjännyt. Vihkokaan ei oo välttämätön, jos ei halua tehdä luennoilta muistiinpanoja. Kaikki tehdään sähkösesti, opettajat ei edes halua mitään esseitä tms kotitehtäviä palautettavan paperisena, ne haluaa ne Moodleen tiedostoina. Oma tietokone on siks kyllä ihan ehdoton, tai muuten sais asua koulun atk-luokassa. Me saadaan tosi paljon kotitehtäviä, jo ihan siitäkin syystä, kun lähiopetusta on niin minimaalisesti, mutta oppiminen pitää jollain tapaa kuitenkin osoittaa opettajille. On ryhmätehtäviä, esitelmiä, tutkimuksia, haastatteluja ja muuta itsenäistä oppimista.

Pääosin arviointi tapahtuu suoritettu/ei suoritettu -merkinnöillä. Kaikki kurssit arvioidaan sillä menetelmällä, ainoastaan tutkintotilaisuuksissa arvioinniks saa joko T1, H2 tai K3, eli "arvosanan". Mä en tykkää yhtään siitä, että on joko "läpi tai hylätty"-meininki, eikä kolmen arvosanan asteikkokaan paljoa sitä parempi ole. Oon aina stressannut koenumeroita koko ikäni koulussa, koska 9½ ei ole yhtä hyvä kuin 10-, eikä kymppimiikasta voi olla onnellinen, kun olis voinut saada myös täyden 10. Kasit, seiskat ja sitä alemmista numeroista puhumattakaan, oli varsinkin yläasteella mun pahimmat painajaiset. Lukiossa niihin oli vaan parempi tottua.

Mut mitäs nyt? Se on ihan sama ootko huippuoppilas joka osaa kaiken täydellisesti ja osoittaa kiinnostusta aihetta kohtaan, on aktiivinen tunnilla ja palauttaa tehtävät ajallaan ja on tehnyt ne huolellisesti, VAI ootko lusmuilija, joka hädin tuskin näyttäytyy tunneilla, palauttaa Wikipediasta copypastella tehdyt tehtävät vähän myöhässä, ei oikein muista edes mistä koko kurssilla puhuttiin, mutta kuitenkin pääsee nipin napin kurssista läpi. Molemmat saa sen saman "arvosanan", suoritettu.

Ja tää on yks hirveimpiä asioita tässä koulussa kaiken uskontoon liityvän jälkeen. Miten mä voin olla parempi, jos kaikki jotka vaan pääsee läpi, saa ihan samanlaisen arvosanan? Tutkintotilaisuudessa sentään on kolme eritasoista arvosanaa. Mutta vaan kolme. Mulla kestää tottua tähän systeemiin, ja ennenkaikkea kestää hyväksyä se, että ne arvosanat ei oikeesti oo niin tärkeitä miltä ne nyt tuntuu, tärkeintä on se että oikeesti osaa ne asiat. Se suoritusmerkinnän saanut lusmuilija ei varmasti osaa niitä asioita yhtä hyvin, kuin samanlaisen suoritusmerkinnän saanut huippuoppilas. Mun mielestä siltikin ois kivempi, että olis enemmän asteikkoa noissa arvosanoissa...

Tähän mennessä me ollaan opiskeltu kehityspsykologiaa, perus atk-taitoja (kun sanon perus, tarkoitan perus. käytiin ne asiat niinkin basic-levelillä kuin "näin käytät googlea, näin käytät wordia..."), ollaan pohdiskeltu lastenohjaajan ammattietiikkaa ja arvoja, käyty lastensuojelulakia ja lasten oikeuksia läpi, alotettu ensiapukurssi, opiskeltu lapsen kehityksen eri osa-alueita ja mietitty miten eri ikävaiheissa olevia lapsia voi tukea just sen kehitysvaiheen mukaisesti esimerkiks eri leikeillä.

Oon tykännyt tosi paljon tästä koulusta, ja oon 100% varma, että oon tismalleen oikealla alalla. Tiesin sen jo ennen pääsykokeita, tiesin kun pähkäilin koulunpaikan vastaanottamisen kanssa, että tää on mulle se oikee ala. Mietin vaan ajankohtaa ja omaa jaksamista, mutta oon TODELLA onnellinen, että otin paikan vastaan ja oon nyt tässä. Vaikka välillä on hetkiä, kun tuntuu että oppimistehtävät kaatuu niskaan ja ei saa motivaatiota niiden tekemiseen, mutta siitäkin huolimatta tykkään tästä koulusta. On muutamia miinuspuolia, mutta niinhän niitä on jokaikisessä paikassa ja elämässä ylipäätäänkin.

Tässä vaiheessa opintoja on vaikeeta sanoa tän enempää. Koulu vaikuttaa ihan kivalta, ala vaikuttaa täydelliseltä, ja mä en malta odottaa syksyn top-jaksoja! Vaikka ne myös kovasti jännittääkin, ei niinkään se päiväkodissa työskenteleminen, vaan jakson päätteeks oleva tutkintotilaisuus. Kyllä varmasti siitäkin selviää, mut kunhan tässä stressailen jo etukäteen niistäkin, ku eihän tässä muuta stressattavaa olekaan. Mä oon tutustunut ihmisiin mun luokalla, koulunkäynti alkaa tuntumaan jo vähän rutiininomaiselta ja opiskeltava aihe kiinnostaa, joten motivaatio on sinänsä korkeella! Uskon, että hyvä tästä tulee. Tuun jatkossakin päivittelemään vähän koulukuulumisia tänne blogiinkin!

Nyt meillä alkoi ensimmäinen lomaviikko, hiihtoloma, ja vaikka koulupäiviä sattuis tulevalle viikolle muutenkin vaan kaks, niin tavallaan tää loma kestää 11 päivää! 9 päivää olis muutenkin kouluttomia, mut ajatuksena se tuntuu rentouttavammalta kun ajattelee et on 11 päivää lomaa! Täysin lomafiiliksissä ei pysty olemaan, kiitos kotitentin ja "muutaman" kivan itsenäisen tehtävän. Mut parhaani yritän, etten liikaa stressais koulua. Onneks siinä tavotteessa auttaa kyllä kummasti tiistaina alkava reissu ulkomaille, siitä lisää myöhemmin! ♥

Blogitiimi - Itsetunto

Helmikuun Blogitiimi-postauksen aiheeks valikoitui itsetunto. Siitä puhutaan onneks paljon nykyään, mutta koskaan siitä ei voi puhua liikaa. Me ei sovittu mitään yhteistä linjaa tai tapaa tehdä tää postaus. Se onkin itseasiassa tosi kiva, niin jokaisen postauksesta tulee varmasti erilainen myös tyyliltään kuin sisällöltäänkin. Muiden tyttöjen blogeihin on linkit postauksen lopussa!

 Mulle luonnollisimmalta tuntui lähtee puhumaan tästä aiheesta ihan omien kokemusten kautta alustettuna faktoilla. Puhun paljon myös koulukiusaamisesta, koska se usein on yks suurimpia syitä huonoon itsetuntoon ainakin nuorilla. Tää on tosi mielenkiintonen aihe ja mulla riittäis yhtä postausta enemmänkin sanottavaa, mut tästä on hyvä alottaa!

Ihmisen itsetunto alkaa kehittyä jo ihan pienenä vauvana. Lapsuudella onkin suuri merkitys sille, millanen itsetunto aikuisena on. Läpi lapsuuden ja nuoruuden itsetunto kehittyy, muokkaantuu ja se jatkaa kehittymistä vielä aikuisenakin. Vaikka lapsena ja nuorena olis ollut huono itsetunto, se ei tarkota että niin olis aina. Sitä voi parantaa! Ei oo myöskään mahdotonta, että nuorempana hyvän itsetunnon omaava saattaa myöhemmin kärsiä huonosta itsetunnosta.

Mulla oli lapsena ihan keskiverto itsetunto, ei mitenkään supervahvalle pohjalle rakennettu. Mikään ei ollut sitä vielä kuitenkaan pahemmin kolauttanut, joten koin olevani ihan hyvä ja riittävä. Uskalsin olla hyvin pitkälti oma itteni, tykätä avoimesti myös asioista mistä muut ei tykkää, näyttää osaamiseni koulussa tunneilla ja en käyttäny valtavasti aikaa sen miettimiseen, et mitähän muut musta ajattelee. Tätä jatkui ala-asteen loppupuolelle.

Sitten tuli yläaste. Vaikka kävin koko peruskoulun samassa koulussa ja samojen ihmisten kanssa, niin yläasteella kaikki vaan räjähti käsiin. Yläasteiässä nuoret alkaa olee epävarmoja itestään muutenkin ja on kauheet paineet kavereiden suunnalta, että pitää kuulua joukkoon. Sillon alkaa miettimään asioita ihan eritavalla. Vaikka "silloin kun mä olin nuori" (eli alotettuani yläasteen vuonna 2008), nuoret oli ihan erilaisia kuin nykyään. Suurin osa oli ihan lapsia vielä seiskallakin, samanlaisia ku nykyään ollaan nelosluokalla. Mäkin alotin meikkaamaan vasta seiskalla ja sillon alko vasta enemmän miettimään vaatteita sun muuta ja omaa ulkonäköään kriittisesti.

Nuorena omat kaverit on ihan huipputärkeitä jokaiselle. Jokainen haluu kuulua jonnekkin, kukaan ei varmasti haluu joutua syrjityks oman erilaisuutensa takia. Valitettavasti se taitaa edelleen olla niin, että "erilaisia" syrjitään, ne jätetään yksin koska ne ei sovi porukkaan. Todellisuudessa jokainen on erilainen, jopa ne kloonatut teiniprinsessat jotka näyttää päästä varpaisiin samalta. Ei kellään oo samanlaista menneisyyttä, jokaisella on erilainen perhe ja eri lähtökohdat, eri kokemukset ja erilaiset taidot ja lahjakkuudet, erilaiset persoonallisuudet. Edes identtiset kaksoset ei oo tismalleen samanlaisia.

Yläaste on ihan hirveän raadollinen maailma. Suurin paine tulee nimenomaan kavereilta. Monet tekee mitä tahansa kuuluakseen porukkaan, ollakseen hyväksyttyjä. Varsinki "suositut" porukat on mun mielestä suurin mätäpaise koko yläasteessa. Kaiken koulukiusaamisen alku ja juuri. Täysin luonnollista et tietynlaiset ihmiset hakeutuu toistensa seuraan, koska viihtyvät yhdessä ja tykkäävät samoista asioista. Mut sitte ku niitä kaveriporukoita aletaan laittaa arvojärjestykseen, niin siinä kohtaa menee mönkään. Näillä "suosittuihin" porukkoihin kuuluvilla koulukiusaajilla yleensä on ainakin näennäisesti aivan loistava itsetunto, onhan niillä pokkaa pitää itteää parempina kuin kaikki muut. (Täsmennän, et välttämättä jokainen "suosittuun" porukkaan kuuluva oppilas ei oo automaattisesti koulukiusaaja.)

Mä oon sitä mieltä, et on olemassa kahdenlaisia kiusaajia. Ensimmäinen kiusaajatyyppi koostuu niistä, jotka on omassa lapsuudessa kokeneet kaltoinkohtelua tai jääneet vaille rakkautta. On aika vaikee rakentaa empatiakykyä, jos ei oo saanut siihen mitään mallia. Nää kiusaajat kiusaa, koska eivät osaa purkaa omaa pahaa oloaan mihinkään muuhun tai muulla keinolla. Kiusaaminen ei siltikään oo ikinä oikein eikä millään tavoin hyväksyttävää, vaikka olis ollut kuinka surkea lapsuus. Toinen kiusaajatyyppi on elänyt onnellisen lapsuuden, eikä oo kokenut mitään suurempaa puutetta perusturvasta. Nää kiusaavat ihan vaan silkasta hauskuudesta, koska se on helppoa, siitä ei jää kiinni, sillä saa nostettua omaa sosiaalista statustaan ja se on toimivaks todettu käytösmalli. Näille on molemmille kuitenki yhteistä huono itsetunto. Yks hyvän itsetunnon perusasioista on nimittäin että arvostaa niin itseään kuin muitakin ihmisiä.

"Hyvä itsetunto helpottaa elämää, mutta heikko itsetunto ei tarkoita epäonnistumista elämässä. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella tulemaan toimeen, ja sitä on mahdollista myös kohentaa."

lähde (klik)

Tää sitaatti antaa toivoa, ettei huonon itsetunnon kanssa kamppailevat ihmiset välttämättä epäonnistu elämässä. Valitettavasti se pätee myös koulukiusaajiin, ne pärjää koulumaailmassa loistavasti huonosti itsetunnostaan huolimatta.

 Oon puhunut aiemminkin mun koulukiusaamisesta, jota tapahtu koulun lisäks myös netissä ja vapaa-ajalla. Se on vaikuttanut ehkä kaikista eniten menneisyyden asioista mun itsetuntoon. Ja moneen muuhunkin asiaan elämässä. Yläasteen alussa mulla oli vielä kolme parasta kaveria samalla luokalla. "Lievä" kiusaaminen ei sillon vaikuttanut vielä niin paljon, koska en joutunu olemaan yksin. En tykkää käyttää mitään vakavuusasteikkoja tälläsistä asioista, koska kiusaaminen on kiusaamista, aina. Mä selvisin vielä koulunkäynnistä, kun oli ne parhaat kaverit joiden kanssa olla. Kasiluokalla kaikki muuttu. Ne käänty täysin mua vastaan. Tai pikemminkin mua ei enää ollut niiden silmissä.

Mä en oo koskaan ajatellut, että ne kolme olis ollut myös kiusaajia, vaikka mut hylättyään ne hengailikin entistä enemmän niiden mun kiusaajien kanssa. Luulen et kärjistetysti ne kolme tyttöä oli ollut ainoo syy "hillitä" mun kiusaamista. Koska nää kolme oli niiden kavereita, ja kun ne kolme ei enää ollutkaan mun kanssa, niin kiusaajat ei enää syyllistyneet "kavereitten kaverin kiusaamiseen". Mua oli varmasti tosi helppo kiusata sen jälkeen. Varsinkin kun nää kolme hengas niitten kanssa, samaan aikaan kun mä olin täysin yksin esim. liikkatunnilla. Mistä mä tiedän, vaikka ne olis kertonut mun asioitakin niille. En yllätyis yhtään.

Mä luulen et suunnilleen jokaikinen 7.-9.-luokkalainen mun koulussa sillon ties, ketä nää kiusaajat on. Mä en suinkaan ollut ainoo kiusattu, osa muista kiusatuista joutu kokemaan varmaan vielä paljon pahempaakin. Mut mua edelleen suorastaan raivostuttaa, miten kukaan opettaja tai muu henkilökuntaan kuuluva esim. opo tai kuraattori, ei tehneet asialle yhtään mitään. Vaikka kyllä nekin varmasti jotain näki, ei ne nyt voi täysin laput silmillä kulkea käytävillä ja opettaa tunteja? Sekin on äärimmäisen tuhoavaa itsetunnolle, että kukaan ei tee tollaselle tilanteelle mitään. Kaikki varmasti tiedostaa sen, ketään ei vaan kiinnosta. Siitä tulee just sellanen olo, että "mä oon täysin arvoton". Ja niin se itsetunto murenee palasiks...

 Yläaste-aika oli niin monella eri ulottuvuudella hirveintä aikaa ikinä mun elämässä. En usko että mun loppu elämänkään aikana tulee toista yhtä kauheaa kolmea vuotta eteen. Mä en aina vieläkään käsitä, miten ihminen pystyy olemaan näennäisesti ja ulkosesti lähes normaali, tai ainakaan ettei sen käytös herätä muissa ihmisissä mitään suurta huolta tai ihmetystä, ja silti samaan aikaan ihan täysin rikki. Pahimpina aikoina musta tuntuu, et mulla ei ollut edes mitään itsetuntoa. Se oli niin miinuslukemilla, ettei sanatkaan riitä kuvailemaan sitä miten paljon itteäni vihasin.

Mä vihasin jokaikistä asiaa itessäni. Niitäkin asioita, mistä olin ennen tykännyt. Mä vihasin mun ulkonäköä. Olin ruma, kuvottava, ällöttävä, läski, mun maha oli liian iso ja reidet liian paksut, olin liian pitkä, mun hampaat oli niin rumat ja vinot etten uskaltanut juurikaan hymyillä, vihasin mun nenää, iho oli huonossa kunnossa, hiuksetkaan ei miellyttäneet. Mä vihasin kaikkia muitakin ominaisuuksia. Vihasin mun pikkulapselta kuulostavaa ääntä niin paljon, että en mielelläni puhunut, enkä puhunut muutenkaan koska halusin puhua mahdollisimman hiljaa, ja sain sitte aina kuulla siitä et "puhu kovempaa, en kuule mitää!". Vihasin sitä että oon hyvä koulussa, että mä osaan asioita. Lopetin viittaamisen, vaikka useimmiten tiesin vastaukset. Opettajat sano aina että "saisit 10 todistukseen jos olisit aktiivisempi tunneilla". Vihasin luonteenpiirteitä, joita mulla ei edes ollut, mutta kiusaajat oli saaneet mut uskomaan niin. Mä olin tyhmä, kamala, epäystävällinen, ilkeä, lapsellinen, idiootti, vammanen... Ja todellisuudessa olin kaiken ton vastakohta.

Olin kylläkin tosi epäitsevarma, en pystynyt luottaa keneenkään. Miten voi luottaa edes parhaisiin kavereihin, jos ne tosta vaan voi tyhjästä kääntää sulle selän mitään selittämättä?

Yläasteen jälkeen mä alotin lukiossa, olin onnellinen, mut kesken ekan lukiovuoden mun kulissit romahti kesken koulupäivän. Siitä päivästä tulee nyt maaliskuussa 5 vuotta aikaa. Siitä yliväsymystilasta ja toivottomuudesta koko elämää kohtaan on ollut tosi pitkä ja kivinen tie tähän päivään. Pikkuhiljaa kun muut asiat on alkaneet tuntua mielekkäiltä ja oon saanu uskoa takas tähän elämään, niin samalla itsetuntokin on parantunut. Varmaan haluatte kuulla missä tänään mennään?

Mä en voi sanoa, että mulla olis vieläkään hyvä itsetunto. Mä oon jatkuvasti todella epävarma itestäni, en aina oikein luota itteeni ja omaan osaamiseen. Viikossa on edelleen enemmän päiviä, joilloin koen olevani ruma, kuin päiviä millon osaisin nähä itteni edes riittävän nättinä. Mut se on positiivista, että edes joskus hetken aikaa ajattelen, että "mun hiukset näyttää kivoilta" tai "nää vaatteet sopii mulle". Mutta yks asia missä oon vahvistunut tosi paljon verrattuna esim. yläasteaikaan, on se etten välitä niin paljon muiden mielipiteistä. Sillon en uskaltanut olla yhtään oma itteni, pelkäsin aina muiden reaktioita tai suhtautumista. Yritin olla mahdollisimman neutraali tai mielellään jopa huomaamaton. Se meni ihan äärimmäiseks toisten miellyttämiseks. Nyt mä uskallan olla asioista omaa mieltäni, sanoa ne ääneenkin. Uskallan tehdä asioita, joita rakastan, vaikka ne ei oliskaan yleisiä. Suurimpana esimerkkinä mun suuri rakkaus ruotsin kieleen, mä uskallan puhua vaikka keskellä kauppakeskusta ruotsia, jos haluan. On toki edelleen asioita, joista mietin liikaa muiden ajatuksia. Mut suurimmaks osakseen mua kiinnostaa enää mulle tärkeiden ihmisten mielipiteet. Sehän on lopulta ihan sama mitä joku tuntematon tai muu kuin itselle läheinen ihminen susta ajattelee.

Mulla on tullut myös lisää arvostusta omaa elämää kohtaan. Uskon et mä pystyn myös osittain vaikuttamaan mun tulevaisuuteen omilla valinnoilla. Ja että tulevaisuudessa on jotain toivoa myös, ettei kaikki jatku surkeena. Oon oppinu löytämään onnen pienistäkin asioista. Kuulostaa varmaan itsestäänselvyyksiltä jollekkin, mut mulle noi on ollu suuria juttuja oivaltaa, että ei tarvii olla mikään superihminen pystyäkseen olla onnellinen ja elää haluamansa kaltaista elämää. Mitään suuria tulevaisuuden suunnitelmia en edelleenkään uskalla asettaa, koska pelkään että petyn kuitenkin. Helpoin keino olis varmaan elää hetkessä, mut sekin on mulle hirvittävän vaikeeta. Menneisyys kiskoo mua kymmenien käsien voimin takaisin, ja tulevaisuus ei todellakaan houkuttele, ennemminkin pelottaa. Se on suuri asia mulle, et uskallan silti mennä päivä päivältä eteenpäin, vaikka pelottaa. En halua enää kuolla.

Koulukiusaaminen ja kaikki muut menneisyyden ikävät tapahtumat (joita en blogissa jaa) on tuhonneet mun itsetunnon nuorena. Se ei ollut alunperinkään rakentunut kovin vahvaksi, koska olin lapsena todella herkkä ja siks jo pelkkä koulukiusaaminenkin olis riittänyt sen tuhoamiseen. Kaikkien vaikeuksien jälkeen mä oon kuitenkin vahvistunut. Oon joutunut kasaamaan itteni uudestaan, pikkuhiljaa.
Mä en oo enää se 13-vuotias, joka pelkää mitä muut ajattelee siitä ja koittaa siks miellyttää kaikkia.
Mä en oo enää se 15-vuotias, joka on peloissaan ja vihainen itelleen siitä että muut vihaa sitä.
Mä en oo enää se 17-vuotias, jonka ainoa toive ja tavoite koko elämässä on kuolla.
Mä en oo enää se 19-vuotias, joka edelleen epäröi rakastaako kukaan sitä.
Vaan mä oon se 21-vuotias, joka uskaltaa elää. Uskaltaa arvostaa itteään. Uskaltaa olla onnellinen.

Vaikka mä oon nykyään vahvempi kuin vuosikausiin, niin niille ihmisille, ketkä on saaneet mut tuntemaan itteni täysin arvottomaks ja turhaks, mä en anna anteeks. Kaikkien menneisyydessä on ilkeitä ihmisiä ja vaikeita asioita, jotka kasvattaa ihmistä vahvemmaks. Mut mä en ikimaailmassa sano nyt enkä koskaan, että olisin kiitollinen, että niiden ansiosta mä oon nyt vahvempi. Kuka tietää kuinka vahva musta olis tullut, jos en olis mennyt rikki? Haavat paranee, mut arvet on ikuisia.

Siellä ruudun takana on varmasti monia ihmisiä, joilla on myös huono itsetunto. Kunpa mulla oliskin joku supervinkki annettavana teille. Itsetunnon vahvistaminen ei käy sormia napsauttamalla, joskus se kestää vuosia. Tärkeintä on, että hyväksyy ittensä sellasena kun on. Uskaltaa myös olla oma ittensä. Keskittyy niihin asioihin, joissa on hyvä ja taitava. Kannattaa miettiä mitkä asiat tekee sut onnelliseks ja tehdä niitä. Ei oo mitenkään välttämätöntä, että pitää alkaa tehdä tutkimustyötä omasta menneisyydestä, mitkä kaikki asiat siellä on vaikuttanut siihen millanen nyt on. Joissain tilanteissa se on kuitenkin ihan paikallaan tai jopa suositeltavaa. Mua on auttanu eniten ihanat ystävät, jotka jaksaa muistuttaa välillä yllättävistäkin asioista, miten ne ihailee mua. Myös positiivinen musiikki auttaa, kannustavat laulunsanat on mulle ainakin ajoittain suuri voimavara.

Jokainen on hyvä sellasena ku on. Aina voi kehittyä tai parantaa jotain piirrettä itessään, mut ihminen ei oo koskaan valmis. Ei oo mitään määritelmää sille, että "nyt olen täydellinen ihminen". Elämää häiritseviä asioita kannattaakin pyrkiä kehittämään parempaan suuntaan, mut jokainen riittää ihan omana ittenään. Jokainen ansaitsee arvostusta muilta, mut pitää myös ite arvostaa muita, ja ennenkaikkea itteään.

Tässä on linkit muiden Blogitiimiläisten blogeihin, käykää lukemassa mitä ajatuksia heillä oli itsetunnosta!

Jenny // Heli // Jonna // Anniina // Jenna // Krista

Tammikuun lopussa ilmesty uus biisi Mikko Harjulta, nimeltään Sinä riität. Mä kuuntelin sitä tätä postaussa kirjottaessa kymmeniä kertoja. Siinä on tosi kauniit sanat ja ainakin mulle tulee ensin surullisen olon jälkeen hyvä fiilis tätä biisiä kuunnellessa! Lisäks koska aihe sopii myös tän postauksen aiheeseen, etenkin kertosäe, niin tässä biisin sanat. Tätä biisiä ei voi kuunnella Youtubesta, mutta Spotifystä löytyy kyllä!

"Istut sohvan nurkassa, ja katsot lempileffoja
Ja Notebookin lopussa, kyyneleet vierii poskilla
Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta
Kun yli 20-vuotiaana joudut yksin nukkumaan
Liian monta tyhjää arpaa, eikä yhtään voittoa

Mut mä lupaan
Sinä riität, sinä riität
Olet kaunis juuri noin
Ja sä löydät, vielä jonkun
Joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität
Olet täydellinen noin
Aurinko nousee, aurinko laskee
Mut hymys aina loistaa voi

Lähikaupan kassalla, katsot pariskuntia
Ja sun ostoskorissa, vain yksi purkki maitoa
Kaipaat sitä oikeaa, joka kosketuksellaan
Saa energiat virtaamaan ja sinut täysin sekoomaan
Vain elämää ei todellakaan, tää on niin paljon suurempaa

KERTO

Ei kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin
Kun prinsessat ja prinssit kulkee joka kadun kulmassa
Ei kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin

KERTO

Sinä riität" ♥