Blogitiimi - Elämäni 5 saavutusta

 Syyskuun Blogitiimi-postauksen aiheena meillä on oman elämän saavutukset. Asiat, joita ollaan saavutettu ja joista ollaan ylpeitä. Mä ajattelin aluksi, että "kyllä mä viisi saavutusta keksin", mutta nyt kun aloin vakavasti ajattelemaan, että mitkähän ne viisi saavutusta voisi olla, tulikin aikamoinen black out. Mitä ihmettä mä olen muka saavuttanut elämässä? En mitään?

Mun saavutus-listaan ei valitettavasti voi kirjoittaa mitään ylioppilastutkintoa tai muutakaan koulusta valmistumista. Tän ikäisenä varmaan juuri koulusta valmistuminen on yks niitä suurimpia saavutuksia. Oli se sitten lukio, ammattikoulu tai vaikka yliopisto. Ehkä oma asunto, oma lapsi, unelmien työpaikka tai vaikka jossain urheilulajissa pärjääminen. Tässä vaiheessa ajatuskehää alkaa iskemään jo epätoivo. En mä ole saavuttanut mitään.

 Mutta tarviiko niiden saavutusten aina olla todella suuria? Tai mustaa valkoisella? Tarviiko saavutuksen olla ylipäätään jotain yleisesti tosi arvostettua, että siitä vois itse olla ylpeä? Mun mielestä ei. Mä voin olla ylpeä jostain asiasta, jonka mä olen saavuttanut, vaikka yleisesti sitä ei pidettäisi kovin merkityksellisenä. Tai että joillekin se olis itsestäänselvyys. Jos se ei ole ollut mulle itsestäänselvyys, vaan mun on pitänyt tehdä jotain sen eteen, että oon saavuttanut kyseisen asian, silloin saan olla siitä ylpeä.

Mun ensimmäinen saavutus, jonka haluan tähän postaukseen kirjoittaa, on ehdottomasti mun au pair -aika Tukholmassa. Mä olin haaveillut siitä kauan, mutta en olis ikinä uskonut, että joskus oikeasti mä olen au pair. Se vuosi oli ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Asuin Ruotsissa, sain puhua ruotsia, sain olla lasten kanssa, musta tuli osa perhettä jota rakastan edelleen, sain ihania ystäviä ja mä selvisin siitä kaikesta, mikä oli tuntunut mahdottomalta. Vaikka mua epäiltiin, että pärjäänkö mä, käskettiin miettimään mitä tehdä jos en pärjääkään, niin mä selvisin. Ja oon siitä ihan hiton ylpeä! Ja myös erittäin kiitollinen ja onnellinen, että mä uskalsin lähteä, mä olin "maailman paras lastenhoitaja" (hostperheen tyttöjen sanoin), mä sain toteuttaa kaikkia askarteluideoita ja leikkejä lasten kanssa, opin puhumaan luontevasti ruotsia ja jokaikinen siellä vietetty sekunti tekee mut edelleenkin niin onnelliseksi. Se kaikki on mun suurin saavutus.

 Au pair -ajan jälkeen mun suurimpia saavutuksia on opiskelu. Mä en ole valmistunut, enkä vielä valmistumassakaan, mutta jo se että mä sain opiskelupaikan mun lapsuuden haavealalta, on saavutus. Mutta ennenkaikkea se on mulle saavutus, että mä olen käynyt tätä koulua yli 8 kuukautta. Mä oon ollut jokaikisellä lähiopetustunnilla paikalla, oon tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä, oon uskaltanut ylipäätään olla niin isossa ryhmässä ja mulla on todellakin haaveena valmistua lastenohjaajaksi ensi vuonna. Viime vuodet mun koulunkäynti on keskeytynyt aina syystä tai toisesta, mutta nyt mä opiskelen täysin samassa tahdissa kuin kaikki muutkin, enkä toivo että mikään tulee esteeksi mun valmistumiselle aikataulussa. Se on saavutus.

Ennen kuin mä lähdin au pairiksi, mä pelkäsin tosi paljon koiria. Oon pelännyt ihan lapsesta asti, eikä aiemmin koiran rodulla, värillä, koolla tai edes käytöksellä ollut mitään merkitystä siihen, kuinka paljon mä sitä pelkäsin. Pelkäsin kaikkia koiria. Mutta koska mun hostperheellä oli koiranpentu, jonka hoito kuului päivisin mun vastuulle, niin auttamatta oli vähän totuteltava koiriin. Kyseinen hauveli ei ollut helpoimmasta päästä, ja vaikka siihen ajoittain meinas hermot mennä totaalisesti, mä en oikeastaan koskaan pelännyt sitä. Ihan ekoina viikkoina saatoin olla hieman kauhuissani, kun se riehaantui ja haukkui, puri eikä rauhottunut millään. Mutta meistä tuli kavereita. Viimesenä iltana se koira nukkui mun päällä sohvalla, ja mulle tuli ikävä sitä koiraakin, kun palasin Suomeen. Puoltoista kuukautta sen jälkeen meille muutti samanrotuinen koiranpentu, enkä mä tietenkään ole pelännyt Islaa sekuntiakaan. Islan ja Ruotsin koiran jälkeen mun koirakammo on laantunut merkittävästi. Edelleen arastelen isoja ja tietynrotuisia koiria, mutta harvemmin pelkään mitään koiraa enää kuollakseni. En pelkää, että nyt se raatelee mun elävältä tai haluaa purra mun käden irti. Se on myös saavutus, ja se helpottaa kyllä elämää, koska koiria on kaikkialla.

Mä koen, että mulle on myös saavutus, että oon matkustellut viimesen parin vuoden aikana tosi paljon. Tiedän, että jotkut reissaa vielä enemmän ja kauemmas, mutta nyt puhutaankin mun saavutuksista. Vuonna 2015 mä kävin 2 kertaa Tallinnassa, Kreetalla ja muutin Ruotsiin. Vuonna 2016 mä asuin edelleen Ruotsissa, kävin Maltalla, Tallinnassa ja pikavisiitillä Tukholmassa. Tänä vuonna mä oon käynyt Lontoossa, Tukholmassa ja kiertänyt seitsemässä eri Ranskan kaupungissa. Se tekee yhteensä 10 ulkomaan matkaa. Oon lentänyt tänä aikana myös enemmän kuin ikinä, 19 kertaa. Aikaisempina vuosina oon matkustanut korkeintaan kaks kertaa vuodessa tyyliin laivalla Tallinnaan tai Tukholmaan. Mutta ei siinäkään ole mitään väärää, Tukholmassa varsinkaan. Mutta mun saavutus on se, että oon nähnyt parin vuoden aikana tosi paljon maailmaa. ("tosi paljon" taas suhteutettuna vaan mun elämään) Musta on hienoa nähdä erilaisia maita ja kaupunkeja, matkustaminen avartaa. Siks oon mielestäni saavuttanut matkustamisella jotain, koska pelkästään Suomessa olemalla multa olis jäänyt paljon näkemättä ja kokematta.

Konkreettisella tasolla ulospäin tää viimenen saavutus ei ehkä juurikaan näy, mutta henkisesti mun pään sisällä tää on vaikuttanut valtavan paljon. Oon oppinut tuntemaan itteäni, ja tutustumalla itteeni, oon oppinut myös ymmärtämään mun elämää ja tapahtumia ihan eri tavalla. Kaikki asiat on saaneet ihan uusia merkityksiä, osaan arvostaa myös asioita, joilla ei ollut aiemmin merkitystä. Oon oppinut puhumaan asioista, oon saanut sanottua asioita ääneen, käsiteltyä niitä ja kun on saanut menneisyyden jollain tasolla hallintaan, niin on mahdollisuus miettiä tulevaisuuttakin. Oon löytämässä pikkuhiljaa mun elämälle jotain ihan oikeeta suuntaa. En uskalla ajatella liian pitkälle tai liian suuria asioita, mutta pikkuhiljaa. Vielä ei ole läheskään "valmista", vaikka ei kukaan ihminen koskaan olekaan valmis. Mutta mä olen löytänyt keinot päästä elämässä eteenpäin. Pikkuhiljaa mun sisällä syttyy pieni toivonkipinä siitä, että ehkä mun elämästä voi tulla oikeesti jotain. Ja se on ihan äärettömän suuri saavutus mulle. Koska jos se on saavutus, että mä ylipäätään hengitän, elän ja olen, niin on valtava askel, että se ei tunnu enää vastenmieliseltä tai väärältä. Oon saavuttanut sen, että haluan elää.

Kun laskee omaa vaatimustasoa siinä, että mikä onkaan mulle saaavutus, niin alkaahan niitä tulla mieleen enemmänkin. Oon saavuttanut elämässä sen, että mulla on ympärillä ihania ystäviä, jotka on oikeesti mun ystäviä. Mun rakkain ystävä ei lähde minnekään, vaikka välillä oon itkien pyytänyt sitä, että sen pitää vihata mua ja jättää mut yksin. Se jos mikä on tosiystävyyttä, josta mä olen ylpeä. Oon ylpeä siitä, etten oo värjännyt hiuksia vuoteen ja 9 kuukauteen. Se on saavutus, koska vanhoja postauksia lueskelemalla selviää äkkiä, että ennen hiustenvärjäys oli mulle melkein arkipäivää. En oo koskaan rikkonut mun puhelimen näyttöä, suojalasikalvo on mennyt pienelle särölle kerran, mutta puhelinta en oo hajottanut. Sekin on saavutus, koska kyllä niitä sirpaleisia puhelimen näyttöjä näkee lähes päivittäin. Onhan sekin toisaalta saavutus, ettei mun hampaissa ole vielä 22-vuotiaanakaan yhtäkään reikää.

Elämä on oikeestaan täynnä saavutuksia. Eikä mikään saavutus ole liian pieni, etteikö siitä sais olla ylpeä. Jokainen on saavuttanut jotain elämässään, ihan varmasti. Vaikka suurimmat haaveet, unelmat ja tavoitteet olis vielä toteutumatta, niin silti jokainen päivä lähempänä suurta unelmaa on saavutus itsessään. Tärkeintä onkin, että ei saa koskaan luovuttaa, jos haluaa saavuttaa jotain.

Käykää lukemassa myös muiden tiimiläistä blogeista, mitkä viis asiaa on heidän saavutuksiaan! ♥

Krista // Heli // Jenny // Anniina