vaihtoon Tukholmaan ♥

Mun piti tulla ensin kertomaan mun lastenohjaajaopinnoista ja niiden etenemisestä, mutta aikataulun pettäessä mut totaalisesti, pääseekin tämä postaus prioriteettisijalle yksi. Toinen syy varsinaisen opiskelupostauksen siirtymiseen on yksinkertaisesti hermoromahdus koko koulua kohtaan. Postauksen tekstistä ei tulisi erityisen positiivista tai edes neutraalia, joten koen paremmaksi vaihtoehdoksi siirtää sitä vähän myöhemmäksi, kunnes oon vetänyt tarpeeksi syvään henkeä ja päästänyt pahimmat höyryt pihalle. Siitä lisää sitten myöhemmin.

Mutta nyt opintojeni tän hetken positiivisimpaan asiaan! Tällä hetkellä kirjotan tätä postausta jossain aivan muualla kuin omassa kodissa Lahdessa. Itseasiassa istun mun au pair -aikaisen hostperheen alakerrassa, mun tutussa vanhassa omassa huoneessa. Matkalaukun sisältö on purettu kaappiin ja sänkyyn vaihdettu tutun tuoksuiset lakanat. Fiilis on kuin olisi tullut kotiin. Ja olenhan mä, tää on mun toinen koti ♥

Mä en kuitenkaan ole tullut tänne kylään kuten aiemmilla kerroilla, enkä myöskään palannut au pairiksi. Maanantaina mulla alkaa työharjottelu läheisessä koulussa! Meillä oli koulussa syksyllä mahdollisuus hakea kansainväliseen vaihtoon ja mä olin jo kauan ennen sitä päättänyt ehdottomasti hakevani siihen. Maavaihtoehtoja mulla oli tasan yksi, ja se on yllättäen Ruotsi.

Hakuprosessi oli aika yksinkertainen, Wilmassa piti täyttää alustava hakemus, johon täytettiin omat tiedot, maatoiveet, harjoittelun ajankohta ja tutkinnon osa, johon harjoittelu liittyy sekä syy vaihtoon haluamiselle. Myöhemmin piti kirjoittaa englanniksi Europassi, joka on käytännössä CV. Lisäksi joko englanniksi tai kohdemaan kielellä motivaatiokirje, jossa piti kertoa itsestään ja siitä miksi haluaa vaihtoon. Kirjallisten tehtävien lisäks edellytyksenä oli ajallaan suoritetut opinnot, riittävä kielitaito, hyvä terveydentila ja että on loppuvaiheen opiskelija, että ihan ekana vuonna ei voi lähteä.

Noin parin kuukauden päästä hakemuksen lähettämisen viimesestä päivästä, joulukuun alussa meidän kampuksen KV-vastaava opettaja pyysi jokaisen hyväksytyn vaihtoonlähtijän haastatteluun. Haastattelussa kyseltiin lisää motivaatiosta ja tavoitteista vaihdolle, sekä tarkennettiin suunnitelmia.

Mun kohdalla tilanne oli hyvin erilainen kuin muilla vaihtoonlähtijöillä. Mä halusin nimittäin itse hankkia mun vaihtopaikan Ruotsista, enkä lähteä vaihtoon minkään järjestön kautta. Yleensä vaihtopaikan saa koulun kautta, maatoiveita saa esittää kaksi kappaletta, mutta niitä ei aina pystytä toteuttamaan. Joten jos haluaa esim. Tanskaan vaihtoon, saattaa päätyä Maltalle. Niin on käynyt. Siks halusin ehdottomasti hankkia paikan itse.

Mun tutkinnonosa tähän harjotteluun on koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaus. Harjottelupaikan on siis oltava koulu tai erillinen iltapäiväkerho. Mä yritin usempaan otteeseen soittaa yhteen tukholmalaiseen kouluun, mutta lopulta päädyin laittamaan rehtorille sähköpostia, koska epäilin ettei hän uskalla vastata ulkomailta tulevaan puheluun. Sähköpostiin vastattiinkin pian. Siellä oli iloinen vastaanotto, ja mut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi! Kaikki järjestyi superhyvin.

Sovin rehtorin kanssa harjoittelun ajankohdasta ja siitä, mihin ryhmään/luokkaan menen. Ruotsissa on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa, että koulujen iltapäivätoiminnan lisäksi on myös aamupäivätoimintaa. Esimerkiksi Lahdessa ei taida olla kuin ruotsinkielisessä koulussa aamupäivätoimintaa, ja sekin vain eskareille. Lisäksi Suomessa iltapäiväkerhot ovat yleensä vain 1.-2. luokkalaisille. Ruotsissa toimintaa on koko ala-asteen ajan. Tässä koulussa on aamu- ja iltapäivätoimintaa, erilliset ryhmät 0.-3. luokkalaisille ja 4.-6. luokkalaisille.

Mä meen eskari ja ekaluokkaisten ryhmään. Koulupäivien ajan oon niiden kanssa tavallisesti luokassa oppitunneilla. Mun työpäivät on 9-16. Tän harjottelun pituus on 4 viikkoa. Jos mä tekisin tän Suomessa, siihen 4 viikkoon sisältyis myös näyttöpäivät. Mutta koska ulkomailla ei voi tehdä näyttöjä, mun täytyy tulla tekemään se suomalaiseen iltapäiväkerhoon erikseen. Mä halusin kuitenkin olla täällä täydet 4 viikkoa, jolloin teen vielä 3 extrapäivää Suomessa näyttöä. Sovin yhden tutun iltapäiväkerhon kanssa, että voin tulla sinne tekemään mun näytön. Muuten olis hankalaa hypätä täysin tuntemattomaan ryhmään ja paikkaan tekemään näyttö ilman tutustumista. Nyt on tuttu paikka, tutut ohjaajat, tutut toimintatavat ja tutut lapsetkin! Helpompaa myös suunnitella näyttöä ja ohjauksia, kun tietää vähän minne on menossa.

Saa nähdä sitten ens viikolla, mitä kaikkea mun "toimenkuvaan" kuuluu. Ootan innoissani myös varsinaisen ilttiskerhon lisäksi sitä, että pääsen seuraamaan ruotsalaisen koulun opetusta! Tunneilla mun rooli on enemmänkin koulunkäyntiavustaja, kuin lastenohjaaja. Mutta siitäkin tulee varmasti hauskaa. Kaikista parasta on olla lasten kanssa ja puhua ruotsia!

Uskon, että opin tässä harjottelussa enemmän kuin missään aiemmassa. Tää on varmasti tosi opettavaista monella tapaa. Erilainen maa, erilainen opetussysteemi ja eri kieli. Toki maa ja kieli on ennestään tuttuja, mutta opetussysteemi on tosiaan mullekin ihan uus juttu. Oon kuullut tietysti hostperheen tytöiltä sillon au pair -aikana niiden koulunkäynnistä, mutta on eri asia päästä itse sinne luokkaan ja mukaan opetukseen.

On myös kieltämättä aivan erityisen ihanaa, kun saan viettää aikaa hostperheen kanssa. Se perhe on mulle äärettömän rakas ja tärkeä. On ihanaa, kun meistä tuli mun au pair -aikana niin läheiset ja musta tuli tavallaan osa perhettä. Me ollaan jatkuvasti yhteyksissä ja mä oon monta kertaa käynyt kylässä niillä. Hostäiti on sanonut, että mä oon aina tervetullut kotiin.

Toisaalta oli aika oletettavissa, että kun kysyin syksyllä tätä, että saisinko asua heidän luonaan harjottelun ajan, että se sopisi. Mutta silti se on musta uskomattoman hienoa, että saan! Oon siitä tosi kiitollinen. On myös oikeesti ihanaa, kun saan harjottelun ajan olla myös kaksoisroolissa au pair, vaikka en virallisesti olekaan. Mulla on aina ikävä näiden jäätävää pyykkivuorta ja tiskikoneen jatkuvaa täyttämisurakkaa, loputtomia kurajälkiä lattialla, puhtaiden vaatteiden viikkaamista kaappeihin ja aamupalan valmistelua. Eikä mun tarvitse mitään noista täällä nyt tehdä, mutta se tulee tavallaan niin selkäytimestä ja automaattisesti, ja lisäks tykkään siitä!

On kivaa myös, kun näkee Tukholmassa asuvia kavereita ja sukulaisia. Rakastan olla täällä ♥

Tietysti mulla on ikävä myös Suomessa asuvia kavereita, poikaystävää ja tärkeitä ihmisiä, mutta tää harjottelu on kuitenkin vaan kuukauden mittainen, joten tuun jo ennen kesää Suomeen takasin.

Tuun kirjottamaan tästä vaihdosta ainakin muutaman postauksen verran tänne blogiin. Oon tästä innoissani, vaikka kyllä mua myös jännittää. Mua ei jännitä se, miten pärjään ruotsalaisten koululaisten kanssa ja miten työskentelen ruotsiksi ja ohjaan toimintaa. Ruotsin kieli on se, joka vähiten jännittää. Enemmänkin jännittää, miten sulaudun sinne joukkoon ja ottaako lapset mut hyvin vastaan. Uskon kuitenkin, että kaikki menee tosi hyvin!

Tulin Ruotsiin siis jo torstaina, lähdin heti aamulla lentokentälle. Meillä oli vielä keskiviikkoiltana koulua, joten en voinut aiemmin lähteä. Torstaista sunnuntaihin mulla on siis "lomaa" ja voin tehdä mitä haluan. Onhan mulla muutenkin kaikki viikonloput vapaata, mutta nyt ei ole vielä mitään stressiä harjoitteluun liittyvistä asioista.

Toivon teille kaikille ihanaa viikonloppua täältä superkeväisestä Ruotsista ♥

vaikka montaa vastaantulijaa voisit yhtälailla rakastaa

 On taas se aika vuodesta, kun koulut loppuu ja kesälomat alkaa. Ihmiset päivittää someen kuvia itsestään ruusu kädessä, todistuksista ja kertovat mihin ammattiin tai tutkintoon valmistui ja mihin aikoo hakea jatko-opiskelemaaan. Tää aika vuodesta on mulle henkilökohtasesti aika masentavaa, koska mä oon viimeks saanut keväällä todistuksen käteen vuonna 2011, kun pääsin peruskoulusta. Muutaman erotodistuksen oon kyllä saanut, mutta siinähän se masentavuus onkin. Kolme vuotta sitten mun piti valmistua ylioppilaaksi, jos kaikki olis mennyt elämässä niinkuin piti. Ja nyt kolmen vuoden päästä siitä päivästä, mulla vois olla jo toinenkin tutkinto suoritettuna. Vaan eipä ole ensimmäistäkään.

Mä voin masentaa itteäni lisää ajattelemalla miten saamaton mä olen, kun kunnon ihmiset olis tässä 6 vuodessa jo lukeneet ittensä vaikka lääkäreiks, enkä mä ole saanut aikaan mitään. Mutta enhän mä siitä tulis yhtään paremmalle mielelle, miks siis ajattelisin niin? Mä olen kuitenkin tällä hetkellä koulussa, ja kerrankin ihan oikealla alalla, josta haluan valmistua ja se on todellakin tavoitteena. Mä oon selvinnyt ensimmäisestä puolesta vuodesta tätä koulua, ja saan olla itestäni todella ylpeä, koska se ei oo mikään itsestäänselvyys mulle. Se olis huomattavasti helpompaa kääntää oma ajatusmaailma tähän suuntaan, ellei ympäriltä tulevat paineet ja odotukset olis päinvastaisia. Silti on vaan pakko yrittää ajatella, että mä valmistun kyllä, vaikkakin paljon myöhemmin kuin muut omanikäiset, eikä siinä ole mitään väärää.

Mä oon kirjottanut blogiin viimeksi eilen Blogitiimipostauksen merkeissä, mutta sitä edellinen kuulumispostaus on julkaistu 7. toukokuuta. Tässä kuukaudessa on tapahtunut hirveästi taas kaikkea, josta haluan kertoa. Koulun kanssa oli todella paljon tekemistä, kun piti palautella useita eri kurssien itsenäisiä tehtäviä, jotka jätin tietenkin sitten viime tippaan... Sain jokaikisen kuitenkin palautettua ajallaan. Viimesenä koulupäivänä meillä oli kristillisen kasvatuksen kurssilla koelaboratorio, jossa tehtiin joko yksin, pareittain tai pienissä ryhmissä erilaisia tuokioita tai hartauksia. Mä vihasin sitä kurssia sisällön puolesta, mutta meiän ryhmän tuokiosta tehtiin täysin uskonnoton, jossa puhuttiin erilaisuuden hyväksymisestä ja suvaitsevaisuudesta. Tuokion pitäminen onnistui tosi hyvin ja saatiinkin paljon positiivista palautetta siitä! Mulla oli myös stressiä ens syksyn työssoppimispaikoista ja ylipäätään TOP-jaksojen suorittamiseen liittyvistä seikoista, mutta ne asiat on hyvin pitkälti hoidossa nyt.

Oon nähnyt aika vähän kavereita, koska en oo kertakaikkiaan ehtinyt enempää. Toukokuun puolessa välissä olin kaks päivää Helsingissä Maijan luona, jolloin suunniteltiin meiän tulevaa yhteistä reissua ja käytiin vähän kaupoilla, syömässä ja kuvailemassa. Vietin myös ihanan viikonlopun pikkuprinsessan kanssa, kun käytiin leikkipuistossa, puhalleltiin saippuakuplia ja piirrettiin katuliiduilla, käytiin Triossa ja kirpparilla, ostettiin metrilakuja ja siliteltiin Jokimaan kissatalolla kodittomia kissoja.

22. toukokuuta oli viimenen koulupäivä, ja heti seuraavana aamuna mä suuntasinkin lentokentälle ja lensin Tukholmaan. Seikkailin tuttua reittiä kohti Saltsjöbadenia ja mun entistä hostperhettä. Oli ihana jälleennäkeminen sekä perheen kaikkien lasten, koiran että vanhempien kanssa ♥ Tiistaina mä olin iltapäivällä vasta perillä, joten siinä ehdittiin vaan vähän leikkiä, vaihtaa kuulumisia ja syötiin päivällistä. Hostäiti sano mulle illalla kun juteltiin lasten mentyä jo nukkumaan, että L oli kuiskannut sille, että "äiti, älä kerro tätä Sinille, mutta mä rakastan sua ja Siniä yhtä paljon". Meinasin alkaa itkemään kun kuulin sen. 

Keskiviikon mä olin luvannut olla kaksosten kanssa kotona, niin ne ei mennyt silloin päiväkotiin. Lähdettiin puol yhdeksältä aamulla leikkipuistoon, jossa kiipeiltiin, keinuttiin ja leikittiin hippaa. Kahden tunnin puistoilun jälkeen alkoi janottamaan, joten lähdettiin kävelee takas kotiin. Pojat istahti sohvalle ja nappas tottuneesti iPadit käteen alkaen pelailemaan, joten päätin että kasaan eväät reppuun ja lähdetään takas ulos. Eilen leivottuja suklaamuffinsseja, mehua ja viltti mukaan, ja käveltiin meren rannalle niitylle piknikille. Sielläkin vierähti ainakin tunti, ja kotiin tullessa leikittiin teltassa kotia ja pompittiin vielä trampoliinilla, ennenkuin tytötkin tuli koulusta kotiin. Askarreltiin sitten kaikki yhdessä ja vietetiin kiva iltapäivä. Vanhempien tullessa töistä kotiin, syötiin terassilla itsetehtyjä hampurilaisia päivälliseks. Illalla annoin vielä mun tuliaiset, joista tykättiin tosi paljon!

Torstai sattui olemaan helatorstai, jolloin ei ollut töitä tai koulua. Aamupäivällä laitoin hostäidin kanssa pyykkiä kuivumaan, vaikkakin hostäiti sanoi ettei olis tarvinnut auttaa, mut sanoin että "oikeestaan mulla on ollut tätä tosi ikävä". Kertoo varmaan aika paljon, että mulla on ollut ikävä jopa sitä nelilapsisen perheen päivittäistä pyykkisirkusta. Sit istuttiin terassilla auringossa kattomassa kun lapset teki temppuja trampoliinilla. Oltiin suunniteltu, että lähdetään koko perhe yhdessä jonnekkin retkelle. Paikaks valikoitui Nyckelviken, joka oli jonkilainen vanha kartano ja kotieläinpuisto. Siellä oli tosi kaunista luontoa, ja lapset tykkäs erityisesti niistä eläimistä. K ihastui poniin ja muut oli enemmän kiinnostuneita possun syöttämisestä rikkaruohoilla. Torstai sattui olemaan tosi lämmin päivä, kuten kaikki muutkin päivät Ruotsissa ollessa, mutta silloin oli jo vähän liian lämmintä ja aurinkoista olla ulkona tunteja täyden auringon porottaessa. Hostisä jätti meidät muut Nacka Forumin luokse autolla, ja lähti itse vielä korjaamaan venettä. 

Me muut mentiin siihen tuttuun kauppakeskukseen ostamaan lapsille vähän kesävaatteita, sekä lasten toiveena oli myös ostaa hamahelmiä kotiin. Tigeristä löytyi hamahelmet ja kaikki lapset sai myös uusia kesävaatteita. K ja F oli tietenkin enemmän innoissaan siitä shoppailusta, ne löys kaikkia ihania mekkoja ja toppeja, eikä ois millään osannu valita sieltä vaan muutamaa. Kaksoset sit taas alkoi kypsymään jossain vaiheessa siihen odotteluun, ja ne makas kaupan lattialla ja kurkki sovituskopin verhojen alta kun niiden siskot kokeili vaatteita. Lopulta päästiin vaatekaupastakin ulos ja mentiin vielä kahvilaan juomaan jotain kylmää, ja odoteltiin samalla että hostisä tulee hakemaan. Käytiin vielä koko perhe Ica Maxissa tekemässä niin valtavat ruokaostokset, että en oo ikinä nähnyt niin suurta määrää ruokaostoksia yhdelle perheelle. Kassalle mennessä oli kaks isoa ostoskärryä kukkuroillaan ruokaa. Kun yritin F:n kanssa työntää painavat kärryt ulos kaupasta, siinä pyörivässä ulko-ovessa niin törmäsin kärryjeni kanssa melkein kahteen poliisiin. Siitä selvittiin naurulla, onneks.

Ilta meni aika pitkälti niin, että tein lasten kanssa hamahelmistä kuvioita, vaikkakin enimmäkseen autoin L:ää laskemaan kuvioiden helmiä ja S:ää keräämään oikeenvärisiä helmiä kulhosta. Tein lopuks vielä kaikille lapsille jokaisen itsevalitseman kuvion muistoks. S halus sinisen traktorin, L halus Minion-ukkelin, K:lle tein huulipunan jolla on silmät ja F:lle muffinssin. Kun poikien piti mennä nukkumaan, L tuli vielä mun luokse ja antoi mulle hamahelmistä tehdyt nimensä kirjaimet, ja sanoi että "sä saat nää, ettet sä unohda mua". Taas sain pidätellä itkua, ja vastasin että "enhän mä sua muutenkaan unohtais". Kun vanhemmat oli nukuttamassa poikia, juteltiin vielä tyttöjen juttuja K:n ja F:n kanssa kolmestaan tehden hamahelmiä. Kun tytötkin oli mennyt nukkumaan, juttelin vielä hostäidin kanssa aika myöhään yöhön asti.

Viimenen päivä perjantai alkoi terassilla syödyllä aamupalalla. Ilmassa oli pientä häsellystä, kun se perhe oli lähdössä viikonlopuks reissuun, niin piti pakata tavaroita kasseihin. Autoin minkä pystyin ja valmistauduin itekin henkisesti siihen, että joudun ihan pian sanomaan heipat niille... Olin kattonu sopivan junan ja raahasin matkalaukkuni ulko-ovelle. Eteisessä halattiin hostäidin kanssa ja se sanoi, että oon koska tahansa tervetullut takaisin. Ulkona halasin L:ää ja S:ää, ja en pystynyt edes sanomaan niille mitään kun itketti niin paljon, halasin vaan tiukasti. K:lle ja F:lle sain sanottua, että ne on mulle niin rakkaita, ja ne vastas molemmat että "mäkin rakastan sua". Halattiin hostisänkin kanssa ja pyyhin kyyneleitäni ja yritin pitää itkuni hallinnassa, etten romahtais ihan totaalisesti. Tuntui aivan hirveeltä lähteä, mutta pakotin itteni tarttumaan kiinni matkalaukusta ja kävelin kohti porttia. Ajattelin vaan, että joko lähden nyt tai sitten en pysty ollenkaan. Huusin vielä kaikille, että "jag älskar er!" ja vilkutin koko matkan vielä junaradan toiseltakin puolelta, kunnes en enää nähnyt perhettä.

Saltsjöbanassa istuin taas tutulle vakiopaikalle ja matka Henriksdaliin meni tavallistakin nopeemmin. Bussilla Slussenille ja tunnelbanalla T-Centraleniin, josta kävelin vielä Central stationille, jossa Julia jo odottikin mua. Käytiin viemässä mun matkalaukku säilytysboxiin ja suunnattiin Maxiin syömään. Otin tutut ja turvalliset lasten kananuggetit ja kinuskipehmiksen. Maxista lähdettiin Julian kanssa kiertelemään muutamissa kaupoissa. Jossain vaiheessa Julian piti lähteä, jolloin mäkin otin junan ja lähdin mun kummeille viikonlopuks. Viikonloppu siellä meni aika äkkiä, oli ihanaa kun ei tarvinnut tehdä mitään kummallisempaa. Maanantaina lähdin aamupäivällä taas junalla keskustaan, kun näin Juliaa uudestaan. Vein taas matkalaukun säilytysboxiin, ettei tarvii raahata sitä mukana. Tällä kertaa mä odotin Centralissa Juliaa, josta lähdettiin yhessä kävelemään Drottninggatanin päätyyn asti, jossa ei oltu kumpikaan aikasemmin käyty. Ostettiin Hemköpistä mansikoita, vadelmia, jätskit ja juomista ja mentiin piknikille siihen puistoon. Myöhemmin kierrettiin vielä kaupoissa, mä ostin näissä kuvissa näkyvän punasen kukkamekon sillon Tukholmasta. Mua ei huvittanut lähteä lentokentälle yhtään sen aikasemmin kuin pakko, joten mentiin vielä Kungsträdgårdeniin. Ostettiin Sian täydellistä pehmistä ja syötiin sitä suihkulähteen reunalla, vaikkei siinä vettä ollutkaan. Mä en olis millään halunnut lähteä siitä, mutta Julia hoputti sanomalla, että muuten mä myöhästyn lennolta...

Lopulta meinas käydä niinkin hassusti, että Centralissa mä tyytyväisenä ajattelin että "no hyvinhän mä ehdin!", kunnes Julia muistutti siitä mun säilytyksessä olevasta matkalaukusta, joka piti vielä hakea... Olin ihan kokonaan unohtanu sen matkalaukun, onneks Julia muistutti siitä! Sitten vaan halattiin ja sanottiin heipat, mä kiiruhdin hakemaan matkalaukkua ja kipitin äkkiä sinisen linjan metroon ja kohti lentokenttää.. Siellä mä vein vaan laukun Bag Dropiin, ja ostin Pressbyrånista jätskin ja menin syömään sitä vielä ulos. En pitänyt yhtään mitään kiirettä. Turvatarkastuksen jälkeen vaan istuin ja odotin boardingia, jonka alkamista sai odotella. Taululle ilmestyi teksti, että lento on n. 10min myöhässä. Lopulta kaiken säätämisen jälkeen lento pääs lähtemään 40min myöhässä, joka tarkotti myöhästymistä myös Suomen päässä. Ei se muuten olis haitannut, mutta olin ostanut jo bussilipun Lahteen ja myöhästyin siitä bussista 20 minuuttia, vaikka mulla ois pitäny olla päinvastoin 20min aikaa ehtiä bussiin.

Kävin sitten lentokentän Burger Kingissä syömässä ja odotin seuraavaa bussia, joka menis Lahteen. Loppujen lopuks olin vasta puol 11 illalla kotona, ja aika väsynyt tosta paluumatkan säätämisestä. Oli aika tyhjä olo, kun saavuin takas Suomeen. Yritin kaikkeni, että oisin saanut sen hyvän fiiliksen mukaani Ruotsista, mutta se jäi kyllä sinne odottamaan seuraavaa reissua... Kaikenkaikkiaan oli ihan superihana matka, joka meni vaan valitettavasti taas kerran liian nopeesti ohi. Jos vaan mitenkään mahdollista, niin yritän mennä vielä kesällä toisen kerran siellä käymään! Oli hauska sattuma, että tasan vuosi sitten, kun muutin Tukholmasta takaisin Suomeen au pair -vuoden jälkeen, oli 29.5.2016. Ja tasan vuotta myöhemmin, 29.5.2017 mä palaan Ruotsin reissusta takasin Suomeen.

Ruotsista tulon jälkeen oon yrittänyt keksiä tekemistä, että saisin ajan kulumaan ja mielen suunnattua johonkin kivaan. Kävin alkuviikosta piristämässä Saraa ja vein mukanani mansikoita ja meiän lempparia vadelmavichyä. Torstaina menin aamusta Merituulille ja juteltiin ja höpistiin koko aamupäivä, ja iltapäivällä kierreltiin vielä vähän kaupoissa. Perjantaina tulin äitille, lauantaina käytiin serkun ylioppilasjuhlissa ja illalla vielä lähdettiin kuvailemaan Islan kanssa metsään. Nyt sunnuntaina käytiin iltapäivällä mummolla ja illaks mentiin pikkuprinsessalle kylään. Pikkuprinsessan kanssa tehtiin Islalle agility-rata, jota Isla juoksi hulluna edes takaisin ja hyppi esteitä. Pompittiin myös trampalla (ilman Islaa tietenkin) ja se näytti kaikkia hienoja voltteja mitä se osaa tehdä.

Nyt illalla mä ajattelin vaan, että haluan kirjottaa tän postauksen. Seuraavat 11 päivää mun kalenterissa näyttää aika rennoilta, mutta sitten lähden ensin Helsinkiin Camillalle viikonlopuks, ja siitä jään Helsinkiin vielä Maijalle yhdeks yöks, jonka jälkeen suunnataankin taas kohti Helsinki-Vantaata ja lentokone vie meidät seikkailuun. En kerro tästä matkasta vielä sen enempää, mutta se on ehdottomasti suurin seikkailu, minne mä oon lähtenyt. Vähän kutittaa vatsanpohjassa ja jännittää, että miten me selvitään, mutta odotan sitä kuitenkin innolla! En kyllä edes tajua, että ollaan oikeesti lähdössä tollaselle matkalle, mutta ehkä sitten kun vaihtolento on laskeutunut määränpäähän, niin se sitten valkenee.

Kun palaan Maijan kanssa reissusta, kesäkuu onkin jo ihan viimesiä päiviä vaille ohi. Onneks kesästä on jäljellä vielä kokonainen heinäkuu, jolloin mulla ei oo suurempia suunnitelmia, ainakaan vielä. Yritän tehdä mahdollisimman paljon kaikkea kivaa, enkä stressata niin paljon. Mutta stressittömyydestä on turha uneksiakaan, koska odotan kauhulla syksyä ja stressaan siitä jo nyt. Tulossa on tosi paljon muutoksia mun elämään, joihin en oikein pysty vaikuttamaan mitenkään. On täysin hyödytöntä stressata puol vuotta etukäteen asioita, joille en edes mahda mitään, mutta on helpommin sanottu kuin tehty, etten stressais silti.

Tällä kertaa mulla ei ollut muuta asiaa mielessä, mistä olisin halunnut kirjottaa. Johan tästä jo aika pitkä postaus tulikin, mutta onneks kerrankin oli myös paljon kuvia tasapainottamaan tekstin määrää! Mä oon muuten myös vihdoin saanut kirjotettua julkaisukuntoon kolmannen Lontoo-postauksen, jonka saatte nyt oikeesti pian. Haluisin todellakin kirjottaa useammin blogia, mutta se tuntuu joskus niin hankalalta aloittaa, kun ei oo pitkään aikaan postannut. Mutta pitäis pitää tää kirjotusfiilis yllä, niin olis helpompaa!

Kuullaan taas pian, ihanaa ens viikkoa kaikille, joka taitaa olla monelle ensimmäinen kesälomaviikko! ♥

pitää uskaltaa tanssia varjoja vasten

 Saan tän postauksen todennäköisesti valmiiksi vasta puolen yön jälkeen, mutta kun alotan kirjottamaan tätä, on 6. toukokuuta. Kello on 23:50, mutta mä oon tavalliseen tapaan hereillä. Tänä iltana asiaan varmasti vaikuttaa se, että nukuin iltapäivällä 3½h päiväunet. Ja siihen taas vaikutti se, että viime yönä nukuin vaan neljä tuntia. Joka johtui eilisiltaisesta Irinan keikasta. Mutta en mä tullut kertomaan mun nukkumisista, vaan on paljon muutakin kerrottavaa.

Koko kevät on mennyt ihan hirveetä vauhtia. En ymmärrä, että on jo toukokuu. En edes huomannut missä välissä maaliskuu vaihtui huhtikuuks?! Rehellisesti en edes muista, koska olisin viimeks kirjottanut blogiin kunnolla kuulumisia, muutenkin kuin Lontoo-postauksien muodossa. Varmaan helmikuussa? Siitäkin reissusta on jo kaks kuukautta, enkä oo vieläkään julkaissut kolmatta osaa niistä postauksista. Täytyy sanoa, että viime aikoina blogi ei oo ollut ihan päällimäisenä mielessä. En oo ottanut tästä mitään stressiä, ja niinhän mä päätin sekä viime kesänä että syksynä. Oon sentään jossain tavoitteessa onnistunut.

Lontoon reissun jälkeen mun kalenteri on täyttynyt kaikenlaisilla merkinnöillä. Koulupäiviä, kavereiden tapaamisia, juhlia, muistutuksia milloin mistäkin koulutehtävästä tai bussikortin lataamisesta. Kuulostaa aika tavalliselta. Helmikuun alusta alkaen tähän päivään, mun kalenterissa on ollut 6 tyhjää päivää. Yli kolmen kuukauden ajalta on ollut 6 "vapaapäivää" kaikesta. Mä oon sellanen ihminen, joka tarvii tietyin väliajoin niitä päiviä. kun saa vaan olla ihan yksin. Ei tarvii lähteä edes kauppaan, ei tarvii puhua kenellekkään tai nähdä ketään, ei tarvii vaihtaa edes yökkäriä pois koko päivänä. Ilman sellasia päiviä mä en jaksa niitä muita päiviä, jolloin pitäis jaksaa tehdä koulutehtäviä tai olla sosiaalinen.

Vaikka kevään aikana on tapahtunu hurjasti kaikkea kivaa, mulla on ollut aika paljon stressiä monista asioista. On ristiriitasta, että vaikka kaipaan ja tarvisin yksinoloa, silti täytän mun kalenterin kaikella mahdollisella, ettei tarvis olla yksin ja ahdistua. Ja se johtaa jokatapauksessa siihen stressaamiseen ja ahdistumiseen, kun en ehdi kerätä missään vaiheessa tarpeeks voimia ja saada ajatuksiani kasaan, kun taas oon jo menossa jonnekkin.

Välillä on tuntunut kirjaimellisesti, että ei tuu kesää. Oon miettinyt, että miten ihmeessä selviän kaikesta. Jotenkin sitä voimaa löytyy aina jostain. Oon tehnyt aamuyön tunneille asti koulutehtäviä, että saisin ne palautettua ajoissa, kun on pitäny jättää ne taas viime tippaan asti tekemättä... Oon siirtänyt ja siirtänyt kuukausien ajan tärkeitä asioita eteenpäin, kunnes nyt niitten deadlinet alkaa olemaan enää parista viikosta kiinni, ja mun on pakko hoitaa ne. Sitten on paljon asioita, joita en koe tarpeelliseks kirjottaa blogiin, mutta tuntuu että kaikki tää stressi ja tunne siitä, etten saa mitään aikaseks, on tosi lamauttavaa. Silti ei oo aikaa jäädä keräilemään itteään, vaan on pakko jatkaa.

En halua, että tää kuulostaa siltä, ettei mun elämässä tapahtuis mitään hauskaa. Haluun kertoa myös kivoista asioista, joita on tapahtunut. Oon tykännyt tehdä koulutehtäviä, jotka oikeesti kiinnostaa ja on ollu tosi hauskaa käydä tutustumassa lasten muskariin ja kuunnella ja havainnoida sitä, on ollu kivaa haastatella ihmisiä, keksiä erilaisia kuvallisen ilmaisun keinoja ja suunnitella askartelujuttuja, koota musiikkikansio ja täyttää se kivoilla lastenlauluilla. Eilen huipentui leikkiminen ja liikkuminen -kurssi, kun oltiin koko luokka vetämässä erilaisia liikunta- ja temppupisteitä päiväkodin perhetapahtumassa. Mulla ja mun parilla oli Merirosvoseikkailu, josta lapset tykkäs ihan hurjan paljon ja oli ihanaa huomata, että oli onnistunut suunnitelmassa! Oli hauskaa pukeutua merirosvoksi ja vähän huvittavaa kävellä lopulta kotiin kadulla merirosvoksi pukeutuneena. Oon tutustunut meiän luokalta muutamaan ihanaan ihmiseen, josta oon tosi ilonen.

Oon ollut serkun tupareilla ja mummon synttäreillä. Herkistynyt kyyneliin, kun pikkuprinsessa osallistui lastenlaulukilpailuun. Käynyt leffassa ja lähtenyt hyvin sponttaanisti yksin teatteriin. Käynyt yksin Tampereella moikkaamassa Annia ja vuorostaan Saran kanssa käytiin Helsingissä, jonne Sanna ja Ronja tuli Turusta. Julia tuli Turusta käymään Lahdessa ja oli hauskaa nähdä vuosien jälkeen pitkästä aikaa. Oon alkanut taas käymään kirjastossa ja lukenut monta kirjaa yrittäen palauttaa mun lukuintoa vuosien horroksesta. Oon kattonut ihan liikaa sarjoja ja leffoja, mutta oon kuitenkin löytänyt uusia kivoja sarjoja ja leffoja joihin oon koukuttunut. Oon ollut Islan kanssa paljon ja ollaan treenattu hauskoja temppuja sekä näyttelyjuttuja yksin, ja yhdessä Idan kanssa. Nähtiin pitkästä aikaa myös rakkaan Alinan kanssa yökyläilyn merkeissä. Käytiin Hannin kanssa satamassa jäätelöllä ihanan kesäisenä kevätpäivänä. Oon nähnyt muutenkin kavereita paljon, koska se saa mut hyvälle tuulelle. Irinan keikka Saran kanssa sai mun fiiliksen kattoon ja olin onnellinen. Vielä onnellisemmaks tulin, kun varasin matkan Tukholmaan. Ja tällä kertaa todellakin pidemmän reissun, kuin vaan yhden yön.

Tällä hetkellä mä vaan käytännössä lasken päiviä siihen, että mun lento lähtee kohti Tukholmaa. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, koska pääsen pois täältä, eikä minne tahansa, vaan pääsen paikkaan jossa mä oon maailman onnellisin. Paikkaan, jossa mulla on oikeesti hyvä olla. Nään mulle rakkaita ihmisiä, vietän ihania päiviä mun host perheen luona ja odotan niin paljon, että saan leikkiä taas niiden lasten kanssa! Vaikka mun au pair -ajasta alkaa kohta olemaan jo vuosi, se on edelleen niin lähellä mun sydäntä että tuntuu kuin eiliseltä ja mä muistelen sitä aikaa pelkästään hyvällä huolimatta ikävistäkin jutuista. 16 päivää.

Lasken myös kevään viimeisiä koulupäiviä. Koko kevätlukukausi on mennyt älyttömän nopeasti, mut mietityttää ajoittain, että mitä tästä on jäänyt päähän? Käytännössä näillä tiedoilla pitäis selvitä syksyn työssäoppimisista, mutta kurssit tuntuu tosi pinnallisilta, eikä opettajat oikein aina edes hallitse kurssisisältöjään, eikä ehdi edes opettaa kaikkea mitä pitäis. Asiat käydään läpi tosi pintapuolisesti, nopeasti ja ne opetetaan tavoilla, joista ei opi mitään itse. Meillä on siis jäljellä enää 5 koulupäivää tänä keväänä. Koko kevään aikana meillä on ollut 14 kurssia, joista 2 on vielä kesken ja yks ei ole edes alkanut!! Toinen keskenolevista kursseista on ihan höpöhöpöä. vähän kuin ryhmänohjausta, että meiän oma opettaja vaan kyselee kuulumisia ja miten menee. Toisesta kurssista on vielä 2/3 käymättä, joka pitäis viimesten viiden päivän aikana käydä. Ja vielä yks kokonainen kurssi pitäis ehtii käymään viiden koulupäivän aikana noiden lisäks. Tää ehkä kertoo siitä, et ei täällä koulussa oikeesti mitään ehditä opettaa, asiat vaan tyyliin kerrotaan että "Tämä teidän pitää tietää, mutta en minä sitä ehdi teille opettaa, opiskelkaa se itsenäisesti omalla ajalla, jos kiinnostaa. Mutta ei se haittaa jossei kiinnosta, ei ketään kiinnosta opiskeletteko te nää asiat kuinka huolellisesti vai ette ollenkaan". Suurin osa opettajista "opettaa" meitä tolla mentaliteetilla. Kuulostaa hyvältä, eikö? Mua se ainakin masentaa. Ja ennenkaikkea turhauttaa. Mutta odotan kesälomaa, siihen on 15 päivää.

Tästä postauksesta katos kyllä pointti ihan kokonaan. Mun oli kai tarkotus tulla kirjottamaan jotain lyhyesti, eikä vuodattamaan koko kevään tapahtumia. Piti myös sanoa, että eilen ei tullut Blogitiimi-postausta ollenkaan, koska niin moni meiän tiimistä ilmotti, ettei ehdi tekemään postausta. Hypätään toukokuun postaus yli ja jatketaan kesäkuussa! Tän postauksen kuvat on otettu kuukaus sitten, kun käytiin ihanan Saran kanssa kuvailemassa! Tästä pääsee Saran blogiin, jossa kuvia Sarasta samalta päivältä (klik)!

Mun piti jo perjantaina tehdä pieni postaus, koska toissapäivänä tää blogi täytti 5 vuotta!! Muistan kun ajattelin joskus 2013-2014 aikoihin tän blogin suhteen, että en aio koskaan lopettaa tän kirjottamista. Se ajatus on vähän haparoinut viime kesän jälkeen, mutta en mä roiku siinä ajatuksessa pelkästä periaatteesta, vaan en halua lopettaa blogin kirjottamista, koska tää on oikeesti tosi kivaa. Tää blogi kyllä kieltämättä hakee tällä hetkellä vähän tyyliään, mutta en pidä sen asian kanssa kiirettä. Kirjotan siitä mikä tuntuu hyvältä tai ajankohtaselta. Ei sen tarvii olla sen kummempaa.

"Painetaan pauselle tää paska maailma, unohdat miks oot surullinen aina"

Mä mietin paljon, että mikä tekis mut oikein onnelliseks. Tai että miks mä vaan oon jatkuvasti surullinen ja onneton, mitä voisin tehdä, että tää tilanne muuttuis? Yritän suunnitella kivoja juttuja aina lähitulevaisuuteen, että jaksaisin taas pari viikkoa kerrallaan sen voimalla, että on jotain mitä odottaa. Mutta kun se odotettu juttu tulee ja menee, mun on pakko keksiä joku uusi juttu, joka saa mut jaksamaan. Elämän pitäis tuntua kivalta tässä hetkessä. Onko se oikeesti onnellista elämää, että kaks viikkoa menee siihen, että odotat vaan tulevaa, etkä ehdi nauttia siitä hetkestä? Miks on niin hirveen vaikea vaan pysähtyä tähän hetkeen, tähän päivään ja ajatella, että "tänään mä olen onnellinen". Miks se kääntyy niin, että "kunpa kaks viikkoa menis nopeesti, niin sit oon onnellinen".

Mä aion yrittää, että osaisin enemmän vaan olla onnellinen tästä hetkestä. Vaikka odotan kovasti Tukholman matkaa, ja tiedän että sinne päästessäni mä oon tosi onnellinen kyllä, mut miksen mä vois olla yhtälailla onnellinen jostain pienestä asiasta joka päivä? Eikä aina tarvii buukata kalenteria ihan täyteen, että tuntis elämällään olevan edes joku tarkotus. Myönnän, että pelkään tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, ja tuntuu et jos kalenterissa on tyhjä päivä, niin ehdinkin pysähtyä ja kaikki kaatuu niskaan kerralla. Mutta tiedän tarviivani niitäkin päiviä, joten aion niitä järjestää itelleni jatkossa huomattavasti viime kuukausia enemmän. Mulla on asioita, jotka ei pelkällä tahdonvoimalla muutu musertavasta positiiviseks, mutta nekin tuntuu siedettävimmiltä, jos muuten on hyvä olla.

Vaikka joskus tuntuukin, että ei tuu kesää, niin ennenku huomaankaan, kesä on jo täällä. Päivät kuluu, vaikka mä en tekis mitään. Haluanko tosiaan käyttää päivät vaan murehtimiseen ja tulevaisuuden odottamiseen, jos vois antaa jokaiselle päivälle mahdollisuuden. Jokainen päivä voi olla hyvä päivä ♥ Kello on 01:40 kun lopettelen tätä postausta, mutta julkasen tän silti nyt, vaikka onkin yö, eikä kukaan tätä heti lue.

Opiskelu lastenohjaajaksi

Reilu kuukauden opiskelun jälkeen, ajattelin tulla kertomaan teille vähän tästä mun uudesta koulusta ja mun opiskelusta! Mä opiskelen näyttötutkintoon valmistavassa koulutuksessa lastenohjaajaksi, tää on siis aikuisten monimuoto-opiskelua. Mennään kohta tarkemmin siihen, että mitä tää koulutus tarkottaa käytännössä tai millasta se on tähän mennessä ollut, mutta alotetaan ihan sillä, että miks mä opiskelen tätä alaa!

Suurimmalla osalla ihmisistä on lapsena ollut joku haaveammatti. Ainakin aika monella tytöllä se on varmaan laulaja, näyttelijä, eläinlääkäri tai prinsessa. Pojilla ehkä useammin sit poliisi, palomies, supersankari tai astronautti. Mutta tottakai tyttökin voi haluta poliisiksi tai poika näyttelijäksi. Mun ihan ensimmäinen haaveammatti oli lastenhoitaja. Mä olin jo päiväkodissa 4-5 -vuotiaana täysin vakuuttunut, että musta tulee isona lastenhoitaja. Muistan, että sidoin jo sillon päiväkodissa toisten lasten kengännauhoja, kun lähdettiin ulos. Pikkasen vanhempana halusin välillä myös poliisiksi, sairaanhoitajaksi tai laulajaksi. Mutta lastenhoitaja on aina ollut siellä taustalla, ja oon aina tykännyt hoitaa lapsia. Lapset on ollut mulle tosi tärkeitä, ja lasten hoitaminen alana on tuntunut tosi luonnolliselta.

Tässä vaiheessa joku ehkä miettii, että miks mä sitten menin lukioon ysin jälkeen, ja kituutin siellä vuosikausia, jos kerran tiesin, mille alalle haluan? Kunpa osaisinkin vastata tohon... Kunpa en olis mennyt sinne, kaikki vois olla nyt ihan toisin mun elämässä. Mutta suurin syy on varmaan se, että en oikein edes tiennyt että on olemassa lastenohjaaja-koulutus. Olin kyllä tietonen lähihoitajasta, mutta se ei oikein innostanut. Kun mä lähdin au pairiksi sillon 2015, se oli ensimmäinen virallinen askel kohti tätä alaa. Kevään 2016 yhteishaussa mä itseasiassa ensimmäisen kerran tajusin, että on olemassa tämmönen lastenohjaaja-koulutus. Olin mä siinä vaiheessa siitä jo kuullut ohimennen jossain, mut sillon aloin perehtymään siihen. Ja se kuulosti täydelliseltä just mulle! Aloin ettimään sieltä yhteishausta sitä koulutusta, mutta mun epäonneks sitä kyseistä koulutusta ei alkanutkaan syksyllä 2016, vaan vasta nyt tammikuussa 2017. Syksy meni vaan odotellessa, mutta se tuli kyllä niin tarpeeseen au pair -vuoden jälkeen. Syksyn yhteishaussa mä hain sitten vihdoin tähän kouluun, ja soveltuvuuskoekutsu tuli postissa lokakuussa.

Mä en oo eläissäni ollut missään pääsykokeissa, joten olin kieltämättä aika kauhuissani niistä. Olin ihan varma, että en ikimaailmassa pääse sinne sisään yli 100 hakija joukosta. Pääsykokeissa oli ensin psykologisia testejä ja muita älykkyystestejä, tyyliin osaatko järjestää sarjakuvien ruudut oikeeseen järjestykseen. Oli myös matikkaa, ja siitä olin etukäteen eniten kauhuissani. Oli myös vapaamuotoinen kirjotustehtävä, joka meni ihan plörinäks typerän aikarajan takia, joka oli kai 10min... Panikoin siellä ihan hirveesti, tuntu että aivot oli niin lamaantuneessa tilassa ja ajatus ei kulkenut ollenkaan, että ihme et suoriuduin niistä ylipäätään ollenkaan. Lopuks oli vielä opettajan ja psykologin erilliset haastattelut. Mun opettajan haastattelu meni myös ihan surkeesti, siinä viimestä haastattelua odotellessa olin jo itku kurkussa lähtemässä kotiin kesken kaiken, koska olin niin varma, ettei mua ikinä valita. Jäin kuitenki vielä psykologin haastatteluun, ja se menikin mun yllätykseks tosi hyvin! Vaikka se psykologi ihmettelikin, miks haen siihen kouluun tällä keskiarvolla, enkä lukioon josta menisin suoraan yliopistoon. Tää pääsykoepäivä oli tiistaina, ja meille kerrottiin että jo saman viikon perjantaina tulis tulokset!!

Ne pari päivää pääsykokeitten ja tulosten julkistamisen välillä meni kauhunsekaisissa fiiliksissä. Hetkittäin olin ihan epätoivonen, että en ikinä pääse sinne. Ja seuraavassa hetkessä toivoin, että kunpa en edes pääsis (vaikka mulla ei ollut kyllä mitään plan-B:tä, että mitä jos en pääsekään.). Ja kaikki vakuutteli, että kyllä mä pääsen sisään. Tulosten piti tulla perjantaina, mutta mä menin heti vuorokauden vaihtuessa torstaiyönä kattomaan koulun sivuilta "josko ne tulokset olis siellä jo...". Ja olihan ne. Rullasin sitä 35 nimen listaa alaspäin, ja mun silmät meinas tippua päästä, kun näin oman nimeni siellä. Mä hämmästyin ihan älyttömästi, ja purskahdin itkuun, mut ne ei ollut mitään onnenkyyneleitä.

Olin tosi ristiriitasissa fiiliksissä. Mähän halusin tähän kouluun, mä stressasin pääsykokeita, olin siellä ihan paniikissa, luulin epäonnistuneeni täysin, olin varma etten pääse sisään... ja mä pääsin? Ja sit en ookaan yhtään ilonen siitä. Harkitsin erittäin vakavasti, etten ottais koko opiskelupaikkaa edes vastaan. Opiskelupaikka piti ottaa vastaan viimeistään 7.11. Mä viivyttelin sen asian kanssa niin pitkään kuin mahdollista, ja saman päivän aamuna vasta tein päätöksen. Laitoin koululle sähköpostia, ja otin sen paikan vastaan. Sen jälkeenkin oli vielä epävarma olo, että "teinkö mä nyt oikean valinnan...". Hetkittäin mua kadutti, toisaalta olin vaan tyytyväinen, että annoin itelleni ees mahollisuuden.

Meillä oli ensimmäinen "koulupäivä", oikeestaan orientaatio-ilta 7.12. Sillon tehtiin jokaiselle Wilma-tunnukset ja käytiin läpi yleisesti vähän tätä koulutusta. Ennen koulunalkua jokaiselle varattiin aika henkilökohtaistamiskeskusteluun, ja 4.1. mä menin tapaamaan mun opettajaa. Siinä keskustelussa ei hirveesti mitään jännittävää tapahtunut, tai ei oikeastaan edes mitään vähemmän jännittävääkään. Kunhan keskusteltiin vaan jostain. Tarkotuksena oli kuitenkin, että jos on aikasempaa työkokemusta alalta tai muita tutkintoja suoritettua aiemmin, niin niistä voi saada hyväkslukuja tähän koulutukseen.

16. tammikuuta sitten koitti ensimmäinen koulupäivä. Kaikki kyseli hirveesti, että "noh, jännittääkö mennä uuteen kouluun?". Mua ei oikeesti jännittänyt etukäteen yhtään. En tuntenu pelkoa, stressiä, enkä sen kummemmin edes innostusta. Me oltiin koko ensimmäinen päivä auditoriossa. Opettaja ja opo kerto meille taas vähän samoja asioita, mitä oli jo orientaatioillassa kerrottu. Meille kävi esittäytymässä koulun henkilökuntaa, ja käytiin myös kierros ympäri koulua kattomassa kaikki tilat. Ekana päivänä en puhunut oikein kellekkään, yhdelle naiselle pari lausetta puhuin, kun tuntui vielä kiusallisemmalta jos olisin ollut hiljaa.

Meille selvis myös koko kevään lukujärjestys kertaheitolla. Olin miettinyt, että onkohan meillä heti aluks millasia päiviä koulussa. Toivoin, ettei ainakaan 8-16 joka päivä... Suureks (ja erittäin positiiviseks!) yllätykseks paljastuikin, että meillä on vaan maanantaisin ja keskiviikkosin koulua. Maanantaisin on pitkä päivä, mut keskiviikkosin on vaan illalla koulua. Toinen koulupäivä olikin sitte 18.1. illalla, sillonkin vaan koko aika meni asioiden selvittelemiseen, kun joillain ei toiminut Wilma-tunnukset yms...

Nyt ollaan kuitenkin päästy jo hyvin asiaan tässä opiskelussa, kun kaikki aika ei mee enää pelkkään säätämiseen. Tähän väliin voisin kertoa tarkemmin tästä tutkinnon sisällöstä.

Tää tutkinto on siis lapsi- ja perhetyön perustutkinto, ja musta tulee lastenohjaaja. Lastenohjaajan tutkinto koostuu kolmesta pakollisesta tutkinnon osasta, ja kahdesta vapaavalintaisesta. Ensimmäisenä meillä on nyt keväällä ja ens syksynä lapsen kasvun ohjaus ja huolenpito. Siitä on syksyllä kaks top-jaksoa. Siitä jatkuu sit koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaaminen, josta on kaks top-jaksoa keväällä 2018. Samana keväänä tulee vielä viimeinen pakollinen tutkinnon osa, eli perhelähtöinen ja yhteisöllinen kasvatustyö, josta on myös yks top-jakso ennen kesälomaa.

Nää jokainen pakollinen tutkinnon osa koostuu pienemmistä kokonaisuuksista, ja niissä on useita kursseja. Esimerkiks tässä ensimmäisessä tutkinnon osassa Lapsen kasvun ohjaus ja huolenpito, meillä on ensin Kasvattajana kehittyminen, johon kuuluu kurssit:
- Opiskelu- ja oppimistaidot
- Lastenohjaajan ammattiin kasvu
- Lapsen kehitys ja kehityksen tukeminen
- Tieto- ja viestintätekniikka.
Nää kaikki neljä kurssia meillä on jo alkanut, ja kolme viimesintä on jo myös loppuneet.

Seuraava Lapsen hoiva, on myös alkanut. Siihen kuuluu kurssit:
- Lapsen perushoito, turvallisuus ja erityistarpeet
- Ensiapu 1 (eli ensiapukurssi)
- Tukea tarvitsevan lapsen ja perheen kohtaaminen.
Näistä kaks ensimmäistä kurssia on jo menossa.

Seuraava alue on Varhaiskasvatus, joka on myös alkanut. Siihen sisältyy seuraavat kurssit:
- Varhaiskasvatuksen perusteet
- Taiteellinen kokeminen ja ilmaisu: Draama ja sanataide
- Taiteellinen kokeminen ja ilmaisu: Musiikki
- Taiteellinen kokeminen ja ilmaisu: Kuvallinen ilmaisu ja kädentaidot
- Leikkiminen ja liikkuminen
- Tutkiminen ja kielellisen kehityksen tukeminen

Viimenen alue on Lapsen kristillisen kasvatuksen ja uskontokasvatuksen ohjaus, joka ei oo vielä alkanut. Siinä on vaan kaks kurssia:
- Lapsen kristillinen kasvatus ja uskontokasvatus
- Kasvatustoiminnan ohjaus
Rehellisesti sanottuna odotan kaikista eniten kauhulla tätä viimesintä osaa, joka liittyy tähän uskonto-juttuun. Mutta eiköhän siitä jotenkin selviä.

Edellä mainitut kurssit liittyy siis kaikki siihen ensimmäiseen tutkinnon osaan. Perhelähtöisessä osassa käydään esimerkiks läpi monikulttuurisuutta, eri uskontoja ja yhteiskunnan päätöksenteon järjestelmiä. Aamu- ja iltapäivätoiminnan osassa on sitte mukana myös leiri- ja retkitoiminta, mediakasvatus, ympäristökasvatus, hygieniapassin suorittaminen ja käydään myös ensiapukurssin 2-osa.

Sitten kun toukokuun 2018 loppuun mennessä on saanut suoritettua kolme pakollista tutkinnon osaa ja niihin kuuluvat 28 kurssia ja 5 työssäoppimisjaksoa, niin syksy 2018 on aikaa kahdelle vapaavalintaiselle. Niitä ei oo tietenkään vielä valittu, mutta mä oon melko varma, että valitsen Ilmaisutaitojen ohjauksen ja Tukea tarvitsevien lasten ja perheiden kohtaaminen ja ohjauksen.

Vaikka meillä on todella vähän lähiopetusta, esimerkkinä tän koko kevään aikana meillä on vaan 35 koulupäivää, niin opiskeltavaa on silti paljon. Meillä ei ainakaan vielä oo tullut yhtäkään kurssia vastaan, millä ois pitänyt olla joku kirja oppimateriaalina. Opettajat laittaa Moodleen kaiken tarpeellisen, ja osa materiaalista on muutenkin netissä. Monilla kursseilla kuitenkin voi käyttää kirjoja, vaikka ne ei pakollisia olekaan. Ehdottomasti käytetyin kirja lastenohjaajilla kuitenkin on Lapsen aika -kirja, jonka mä päätin hankkia jo ihan tässä koulun alussa, vaikkei sitä pakolla tarvitsekaan vielä. Siellä on kuitenkin niin paljon kaikkea hyödyllistä tietoa, mitä voi hyödyntää itsenäisiä oppimistehtäviä tehdessä.

Muuten ei oo tarvinnut olla mitään erikoista materiaalia tai välineitä koulua varten, ihan vihkolla, kynällä ja tietokoneella on pärjännyt. Vihkokaan ei oo välttämätön, jos ei halua tehdä luennoilta muistiinpanoja. Kaikki tehdään sähkösesti, opettajat ei edes halua mitään esseitä tms kotitehtäviä palautettavan paperisena, ne haluaa ne Moodleen tiedostoina. Oma tietokone on siks kyllä ihan ehdoton, tai muuten sais asua koulun atk-luokassa. Me saadaan tosi paljon kotitehtäviä, jo ihan siitäkin syystä, kun lähiopetusta on niin minimaalisesti, mutta oppiminen pitää jollain tapaa kuitenkin osoittaa opettajille. On ryhmätehtäviä, esitelmiä, tutkimuksia, haastatteluja ja muuta itsenäistä oppimista.

Pääosin arviointi tapahtuu suoritettu/ei suoritettu -merkinnöillä. Kaikki kurssit arvioidaan sillä menetelmällä, ainoastaan tutkintotilaisuuksissa arvioinniks saa joko T1, H2 tai K3, eli "arvosanan". Mä en tykkää yhtään siitä, että on joko "läpi tai hylätty"-meininki, eikä kolmen arvosanan asteikkokaan paljoa sitä parempi ole. Oon aina stressannut koenumeroita koko ikäni koulussa, koska 9½ ei ole yhtä hyvä kuin 10-, eikä kymppimiikasta voi olla onnellinen, kun olis voinut saada myös täyden 10. Kasit, seiskat ja sitä alemmista numeroista puhumattakaan, oli varsinkin yläasteella mun pahimmat painajaiset. Lukiossa niihin oli vaan parempi tottua.

Mut mitäs nyt? Se on ihan sama ootko huippuoppilas joka osaa kaiken täydellisesti ja osoittaa kiinnostusta aihetta kohtaan, on aktiivinen tunnilla ja palauttaa tehtävät ajallaan ja on tehnyt ne huolellisesti, VAI ootko lusmuilija, joka hädin tuskin näyttäytyy tunneilla, palauttaa Wikipediasta copypastella tehdyt tehtävät vähän myöhässä, ei oikein muista edes mistä koko kurssilla puhuttiin, mutta kuitenkin pääsee nipin napin kurssista läpi. Molemmat saa sen saman "arvosanan", suoritettu.

Ja tää on yks hirveimpiä asioita tässä koulussa kaiken uskontoon liityvän jälkeen. Miten mä voin olla parempi, jos kaikki jotka vaan pääsee läpi, saa ihan samanlaisen arvosanan? Tutkintotilaisuudessa sentään on kolme eritasoista arvosanaa. Mutta vaan kolme. Mulla kestää tottua tähän systeemiin, ja ennenkaikkea kestää hyväksyä se, että ne arvosanat ei oikeesti oo niin tärkeitä miltä ne nyt tuntuu, tärkeintä on se että oikeesti osaa ne asiat. Se suoritusmerkinnän saanut lusmuilija ei varmasti osaa niitä asioita yhtä hyvin, kuin samanlaisen suoritusmerkinnän saanut huippuoppilas. Mun mielestä siltikin ois kivempi, että olis enemmän asteikkoa noissa arvosanoissa...

Tähän mennessä me ollaan opiskeltu kehityspsykologiaa, perus atk-taitoja (kun sanon perus, tarkoitan perus. käytiin ne asiat niinkin basic-levelillä kuin "näin käytät googlea, näin käytät wordia..."), ollaan pohdiskeltu lastenohjaajan ammattietiikkaa ja arvoja, käyty lastensuojelulakia ja lasten oikeuksia läpi, alotettu ensiapukurssi, opiskeltu lapsen kehityksen eri osa-alueita ja mietitty miten eri ikävaiheissa olevia lapsia voi tukea just sen kehitysvaiheen mukaisesti esimerkiks eri leikeillä.

Oon tykännyt tosi paljon tästä koulusta, ja oon 100% varma, että oon tismalleen oikealla alalla. Tiesin sen jo ennen pääsykokeita, tiesin kun pähkäilin koulunpaikan vastaanottamisen kanssa, että tää on mulle se oikee ala. Mietin vaan ajankohtaa ja omaa jaksamista, mutta oon TODELLA onnellinen, että otin paikan vastaan ja oon nyt tässä. Vaikka välillä on hetkiä, kun tuntuu että oppimistehtävät kaatuu niskaan ja ei saa motivaatiota niiden tekemiseen, mutta siitäkin huolimatta tykkään tästä koulusta. On muutamia miinuspuolia, mutta niinhän niitä on jokaikisessä paikassa ja elämässä ylipäätäänkin.

Tässä vaiheessa opintoja on vaikeeta sanoa tän enempää. Koulu vaikuttaa ihan kivalta, ala vaikuttaa täydelliseltä, ja mä en malta odottaa syksyn top-jaksoja! Vaikka ne myös kovasti jännittääkin, ei niinkään se päiväkodissa työskenteleminen, vaan jakson päätteeks oleva tutkintotilaisuus. Kyllä varmasti siitäkin selviää, mut kunhan tässä stressailen jo etukäteen niistäkin, ku eihän tässä muuta stressattavaa olekaan. Mä oon tutustunut ihmisiin mun luokalla, koulunkäynti alkaa tuntumaan jo vähän rutiininomaiselta ja opiskeltava aihe kiinnostaa, joten motivaatio on sinänsä korkeella! Uskon, että hyvä tästä tulee. Tuun jatkossakin päivittelemään vähän koulukuulumisia tänne blogiinkin!

Nyt meillä alkoi ensimmäinen lomaviikko, hiihtoloma, ja vaikka koulupäiviä sattuis tulevalle viikolle muutenkin vaan kaks, niin tavallaan tää loma kestää 11 päivää! 9 päivää olis muutenkin kouluttomia, mut ajatuksena se tuntuu rentouttavammalta kun ajattelee et on 11 päivää lomaa! Täysin lomafiiliksissä ei pysty olemaan, kiitos kotitentin ja "muutaman" kivan itsenäisen tehtävän. Mut parhaani yritän, etten liikaa stressais koulua. Onneks siinä tavotteessa auttaa kyllä kummasti tiistaina alkava reissu ulkomaille, siitä lisää myöhemmin! ♥