Blogitiimi - Rohkeus

 Rohkeus, sitä sanaa ajatellessa mun päässä alkaa soida Cheekin Äärirajoille-biisistä kohta "Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiiä selviikö elossa." Mut sitähän rohkeus lopulta on. Pelko ei ole este rohkeudelle, ihminen voi olla rohkea vaikka pelottaa. Rohkeus on nimenomaan sitä, että uskaltaa kohdata pelkonsa.

Heinäkuun Blogitiimi-postaus käsittelee rohkeutta. Postauksen lopussa on myös infoa Blogitiimistä, me nimittäin etsitään 3 uutta jäsentä! Lukekaa sieltä ohjeet, jos kiinnostaa liittyä mukaan meidän huipputiimiin! ♥

 Musta tuntuu, että aikuisille rohkeus on vaikeampaa kuin lapsille. Lasten kanssa työskennellessä huomaa, ja itsekin omasta lapsuudesta muistaa, että rohkeutta on lapsille se, kun uskaltaa kiivetä korkealle puuhun ja rohkein on se, joka uskaltaa kurkata sisään autiotaloon.

Aikuisille rohkeus tuntuu olevan sitä, että uskaltaa perustaa oman yrityksen, lähteä maailmanympärysmatkalle tai hypätä benjihypyn. Aikuiset unohtaa liian helposti, miten pienetkin asiat voivat vaatia paljon rohkeutta - ja etenkin sen, miten monet asiat oikeastaan vaativat rohkeutta.

Ei ole itsestäänselvää, että uskaltaa kohdata ikäviä tunteita, kuten epäonnistumisia ja pettymyksiä. On rohkeutta myöntää, ettei aina voi onnistua ja osata. On rohkeutta hypätä uusiin tilanteisiin, kuten tavata uusia ihmisiä, pitää puhe ihmisjoukolle tai lähteä opiskelemaan uutta alaa. On rohkeaa seurata omia unelmiaan, tehdä päätöksiä omasta elämästään, vaikka ne eivät miellyttäisikään kaikkia muita. On rohkeaa siis olla oma itsensä, se jos mikä vaatii valtavasti rohkeutta.

Rohkeutta tarvitaan myös siihen, että uskaltaa puolustaa omia tai toisten oikeuksia. On rohkeutta, kun uskaltaa olla jotain mieltä asioista ja seistä mielipiteidensä takana. Sen ei silti tarvitse olla suuria ja mahtipontisia tekoja, vaan rohkeutta vaatii myös pienet asiat, kuten että pitää puoliaan jonossa, jossa joku yrittää ohittaa.

 Mä uskon siihen, että kaikki ihmiset ovat rohkeita. Rohkeutta on olemassa niin monenlaista, eikä kaikkien tarvitsekaan olla jokaisella tavalla rohkea. Jokainen on omalla tavallaan rohkea.

On olemassa sosiaalisesti rohkeita, jotka heittäytyvät rohkeasti mukaan uuteen porukkaan, josta eivät tunne ennestään ketään ja heittävät hauskoja vitsejä pelkäämättä nauraako niille kukaan.

On hurjapäitä, jotka hyppäävät benjihyppyjä, liitävät laskuvarjolla, kieppuvat päänsä pyörälle hurjimmissa huvipuistolaitteissa eivätkä pelkää edes sukeltaa hyiseen avantoon.

On moraalisesti rohkeita, jotka eivät pelkää puolustaa heikompien oikeuksia, unohtamatta omia oikeuksiaan, uskaltavat auttaa kadulla tuntematonta ja saavat mielipiteensä kuuluville, koska tietävät että se on itselle tärkeää.

On olemassa emotionaalisesti ja psykologisesti rohkeita, joita kielteiset tunteet, vastoinkäymiset ja pettymykset eivät horjuta, koska he uskovat asioiden järjestyvän ja he tietävät, että elämässä on niin paljon hyvääkin.

 Ihmiset helposti ajattelevat, että rohkeita joko ollaan tai sitten ei olla ollenkaan. Että jos joku on syntynyt rohkeaksi, niin on onnekas, koska rohkeutta ei voi oppia myöhemmin.

Rohkeus on kuitenkin taito, se on ominaisuus, jonka jokainen voi oppia. Se vaatii harjoittelua ja se harvoin on miellyttävää tai helppoa, koska se vaatii omien pelkojensa kohtaamista ja tutulta ja turvalliselta mukavuusalueelta poistumista. Vaatii siis kai myös rohkeutta opetella rohkeammaksi.

Mä itse koen, että olen rohkea hurjapää, joka uskaltaa seurata omia unelmiaan. On vaatinut rohkeutta lähteä au pairiksi. On aiemmin vaatinut hyvin paljon rohkeutta rakastaa ruotsin kieltä ja puhua ruotsia kaupungissa jossa suurin osa kieltäytyy edes opettelemasta koko kieltä. Ilman rohkeutta en olisi myöskään varannut poikaystävän kanssa matkaa Islantiin vain muutaman viikon tuntemisen jälkeen, mutta rohkeutta tarvittiin myös Islannissa, kun kierrettiin koko saari ja koettiin elämämme seikkailu.

Mua ei pelota huvipuistojen hurjimmatkaan laitteet, mutta myönnän silti olevani pahasti korkeanpaikankammoinen. Siitä pelosta huolimatta rakastan kiivetä korkeisiin paikkoihin, koska oman pelkonsa voittaminen on mahtavaa ja se tunne palkitsee moninkertaisesti!

Mä haluaisin ottaa tavoitteeksi opetella rohkeutta. Tehdä jonkun asian, joka on pelottanut paljon, joka tuntuu mahdottomalta tai johon en usko pystyväni. Lupaan kertoa tästä projektista lisää, kunhan se etenee!

Tähän olisi hyvä päättää postaus rohkeudesta, mutta sitä ennen haastan kaikki teidät laittamaan kommenttia, jotka vähääkään koette kiinnostusta Blogitiimiin liittymisestä! Alla on ohjeet siihen:

Meidän viisihenkinen blogitiimi etsii kolmea uutta jäsentä. Tiimimme on ollut kasassa kaksi vuotta, joten olemme hioutuneet tiiviiksi porukaksi. Olemme kuitenkin kaikki alkaneet kaivata uusia jäseniä tiimiimme, sillä wa-ryhmämme on hiljentynyt alkuajoista, ja tiimipostauksien aiheitakin on toisinaan vaikeaa ideoida. Mitään erityisiä kriteereitä meillä ei ole, vaan tärkeintä on kiinnostus yhteistyöhön, avoin asenne ja se, että pystyt sitoutumaan kerran kuukaudessa julkaistaviin tiimipostauksiin. Plussaa tietysti on, jos sinulla on edes jotain yhteistä meidän kanssa.

Jos kiinnostus heräsi, ja haluaisit osaksi meidän tiimiä, kommentoithan elokuun 1. päivään mennessä jonkun tiimiläisen heinäkuun tiimipostaukseen. Kommenttiin toivomme pientä esittelyä sinusta ja blogistasi. Tämän lisäksi olisi kiva, jos kertoisit miksi kiinnostuit blogitiimistä, ja jakaisit tiimipostausidean tai keksisit jotain muuta blogitiimiin liittyvää. Odotamme innolla hakemuksianne, joten nyt vain kommentoimaan!

Jenny // Anniina // Heli // Krista

Blogitiimi - Kirje minulle vuoden päähän

 Vuoden 2018 ensimmäinen Blogitiimi-postaus. Tän tammikuisen postauksen aiheena on kirjoittaa kirje itselle vuoden päähän. Mä oon kirjottanut useita kertoja itselleni kirjeitä tulevaisuuteen lapsesta asti, mutten oo vielä kertaakaan päässyt lukemaan niitä, koska oon asettanut avauspäivämäärät niin kaukaisiksi. Tällä kertaa kirjettä ei ole tarkoitus lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, vaan vuoden päästä.

Mulla oli hirveen selkeä ajatus tästä postauksesta ja sen sisällöstä, kunnes aloin kirjottamaan tätä. Aloin kyseenalaistamaan sitä, että kirjoitanko samanlaisen kirjeen kuin aina aiemminkin? Koska tällä kertaa jokainen maailman ihminen halutessaan voi sen lukea, ja mun tulevaisuuskirjeet on olleet aiemmin hyvin henkilökohtaisia. Toisaalta jaan mun blogissa hyvin paljon asioita, mutta mä luulen, että tällä kertaa lähestyn tulevaisuuden itseäni kirjeen muodossa vähän eri näkökulmasta.

 Hei Sini,
sinä 23-vuotias minä, joka vuoden päästä toivottavasti muistat tämän kirjeen olemassaolon. Kun kirjoitan tätä sinulle, minun (ja sinun menneessä) elämässä on kaikki hyvin. Paremmin kuin vuosikausiin. Olen aina aiemmin toivonut sinulle, tulevaisuuden minälle, että olisitpa jo vihdoin onnellinen. Olisitpa jo päässyt elämässä eteenpäin, olisitpa jo löytänyt suunnan elämällesi. En toivo sitä enää, tunnen itseni vähän uhkarohkeaksi, kun haluan kirjoittaa ennemmin, että kunpa tämä kaikki säilyisi. 

Oikeastaan haluaisin mieluummin kirjoittaa, että vuoden päästä olet vielä onnellisempi kuin minä nyt, mutta se tuntuu liian pelottavalta. Voiko sellaista sanoa? Mahdatko nauraa minulle, jos kuvittelen liikoja onnesta? En tiedä milloin ihminen on kaikkein onnellisin. Toivottavasti sinä olet oppinut onnellisuudesta vielä paljon enemmän, kuin minä tiedän vielä.

Et ole pelkästään onnellinen, tiedänhän minä sen. On edelleen olemassa vaikeita asioita, mutta uskon siihen, että sinä olet vahvempi kuin minä. Minä selviän tästä hetkestä, selviä sinä sitten vuoden päästä. Sinunkaan ei tarvitse selvitä yksin, muista se. Minä en voi olla tukenasi, mutta on muita ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa ollakseen tukenasi. Et ole yksin.

Olen äärimmäisen ylpeä sinusta. Olet valmistunut koulusta, sinulla on ammatti. Se on ehkä ammatti, jota et halua tehdä kovin pitkään työksesi, en minäkään halua vaikka en ole vielä edes valmistunut, mutta sinulla on mahdollisuudet mihin vain. Niin minulle sanottiin. Toivon sinulle rohkeutta, että uskallat hakea yliopistoon varhaiskasvatuksen erityisopettajaksi. Älä pelkää sitä, että olisit huonoin. Et varmasti ole, eikä haittaa vaikka olisitkin. Minulle sanottiin kuukausi sitten, että minun täytyy muistaa pitää tavoitteet mahdollisimman korkealla. Älä sinäkään koskaan unohda sitä, se koskee yhtälailla sinua.

Se mitä minä olen oppinut on, että elämässä on paljon kauniita ja ihania asioita. Toivottavasti sinä opit näkemään niitä lisää. Toivon, että matkustat uusiin paikkoihin ja seikkailet. Toivon, että ylität itsesi etkä anna periksi peläten epäonnistumista. Toivon, että teet asioita sponttaanisti etkä suunnittele liikaa. Otat rennosti, elät hetkessä ja uskot itseesi. Sitä minä toivon sinulle.

♥: Sini

Luulen, että tulostan kirjottamani kirjeen ja laitan sen kirjekuoreen. Avaan sen sitten vuoden päästä konkreettisesti. Tuntui hyvältä kirjottaa ja tuntui oikeasti siltä, että en vain kirjottanut muodon vuoksi. Uskoin siihen mitä kirjotin, haluan koko sydämestäni asioiden menevän niin.

Muiden Blogitiimin tyttöjen kirjeet voi käydä lukemassa heidän blogeista:

Anniina // Heli // Krista // Jenny

Blogitiimi - Elämäni 5 saavutusta

 Syyskuun Blogitiimi-postauksen aiheena meillä on oman elämän saavutukset. Asiat, joita ollaan saavutettu ja joista ollaan ylpeitä. Mä ajattelin aluksi, että "kyllä mä viisi saavutusta keksin", mutta nyt kun aloin vakavasti ajattelemaan, että mitkähän ne viisi saavutusta voisi olla, tulikin aikamoinen black out. Mitä ihmettä mä olen muka saavuttanut elämässä? En mitään?

Mun saavutus-listaan ei valitettavasti voi kirjoittaa mitään ylioppilastutkintoa tai muutakaan koulusta valmistumista. Tän ikäisenä varmaan juuri koulusta valmistuminen on yks niitä suurimpia saavutuksia. Oli se sitten lukio, ammattikoulu tai vaikka yliopisto. Ehkä oma asunto, oma lapsi, unelmien työpaikka tai vaikka jossain urheilulajissa pärjääminen. Tässä vaiheessa ajatuskehää alkaa iskemään jo epätoivo. En mä ole saavuttanut mitään.

 Mutta tarviiko niiden saavutusten aina olla todella suuria? Tai mustaa valkoisella? Tarviiko saavutuksen olla ylipäätään jotain yleisesti tosi arvostettua, että siitä vois itse olla ylpeä? Mun mielestä ei. Mä voin olla ylpeä jostain asiasta, jonka mä olen saavuttanut, vaikka yleisesti sitä ei pidettäisi kovin merkityksellisenä. Tai että joillekin se olis itsestäänselvyys. Jos se ei ole ollut mulle itsestäänselvyys, vaan mun on pitänyt tehdä jotain sen eteen, että oon saavuttanut kyseisen asian, silloin saan olla siitä ylpeä.

Mun ensimmäinen saavutus, jonka haluan tähän postaukseen kirjoittaa, on ehdottomasti mun au pair -aika Tukholmassa. Mä olin haaveillut siitä kauan, mutta en olis ikinä uskonut, että joskus oikeasti mä olen au pair. Se vuosi oli ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Asuin Ruotsissa, sain puhua ruotsia, sain olla lasten kanssa, musta tuli osa perhettä jota rakastan edelleen, sain ihania ystäviä ja mä selvisin siitä kaikesta, mikä oli tuntunut mahdottomalta. Vaikka mua epäiltiin, että pärjäänkö mä, käskettiin miettimään mitä tehdä jos en pärjääkään, niin mä selvisin. Ja oon siitä ihan hiton ylpeä! Ja myös erittäin kiitollinen ja onnellinen, että mä uskalsin lähteä, mä olin "maailman paras lastenhoitaja" (hostperheen tyttöjen sanoin), mä sain toteuttaa kaikkia askarteluideoita ja leikkejä lasten kanssa, opin puhumaan luontevasti ruotsia ja jokaikinen siellä vietetty sekunti tekee mut edelleenkin niin onnelliseksi. Se kaikki on mun suurin saavutus.

 Au pair -ajan jälkeen mun suurimpia saavutuksia on opiskelu. Mä en ole valmistunut, enkä vielä valmistumassakaan, mutta jo se että mä sain opiskelupaikan mun lapsuuden haavealalta, on saavutus. Mutta ennenkaikkea se on mulle saavutus, että mä olen käynyt tätä koulua yli 8 kuukautta. Mä oon ollut jokaikisellä lähiopetustunnilla paikalla, oon tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä, oon uskaltanut ylipäätään olla niin isossa ryhmässä ja mulla on todellakin haaveena valmistua lastenohjaajaksi ensi vuonna. Viime vuodet mun koulunkäynti on keskeytynyt aina syystä tai toisesta, mutta nyt mä opiskelen täysin samassa tahdissa kuin kaikki muutkin, enkä toivo että mikään tulee esteeksi mun valmistumiselle aikataulussa. Se on saavutus.

Ennen kuin mä lähdin au pairiksi, mä pelkäsin tosi paljon koiria. Oon pelännyt ihan lapsesta asti, eikä aiemmin koiran rodulla, värillä, koolla tai edes käytöksellä ollut mitään merkitystä siihen, kuinka paljon mä sitä pelkäsin. Pelkäsin kaikkia koiria. Mutta koska mun hostperheellä oli koiranpentu, jonka hoito kuului päivisin mun vastuulle, niin auttamatta oli vähän totuteltava koiriin. Kyseinen hauveli ei ollut helpoimmasta päästä, ja vaikka siihen ajoittain meinas hermot mennä totaalisesti, mä en oikeastaan koskaan pelännyt sitä. Ihan ekoina viikkoina saatoin olla hieman kauhuissani, kun se riehaantui ja haukkui, puri eikä rauhottunut millään. Mutta meistä tuli kavereita. Viimesenä iltana se koira nukkui mun päällä sohvalla, ja mulle tuli ikävä sitä koiraakin, kun palasin Suomeen. Puoltoista kuukautta sen jälkeen meille muutti samanrotuinen koiranpentu, enkä mä tietenkään ole pelännyt Islaa sekuntiakaan. Islan ja Ruotsin koiran jälkeen mun koirakammo on laantunut merkittävästi. Edelleen arastelen isoja ja tietynrotuisia koiria, mutta harvemmin pelkään mitään koiraa enää kuollakseni. En pelkää, että nyt se raatelee mun elävältä tai haluaa purra mun käden irti. Se on myös saavutus, ja se helpottaa kyllä elämää, koska koiria on kaikkialla.

Mä koen, että mulle on myös saavutus, että oon matkustellut viimesen parin vuoden aikana tosi paljon. Tiedän, että jotkut reissaa vielä enemmän ja kauemmas, mutta nyt puhutaankin mun saavutuksista. Vuonna 2015 mä kävin 2 kertaa Tallinnassa, Kreetalla ja muutin Ruotsiin. Vuonna 2016 mä asuin edelleen Ruotsissa, kävin Maltalla, Tallinnassa ja pikavisiitillä Tukholmassa. Tänä vuonna mä oon käynyt Lontoossa, Tukholmassa ja kiertänyt seitsemässä eri Ranskan kaupungissa. Se tekee yhteensä 10 ulkomaan matkaa. Oon lentänyt tänä aikana myös enemmän kuin ikinä, 19 kertaa. Aikaisempina vuosina oon matkustanut korkeintaan kaks kertaa vuodessa tyyliin laivalla Tallinnaan tai Tukholmaan. Mutta ei siinäkään ole mitään väärää, Tukholmassa varsinkaan. Mutta mun saavutus on se, että oon nähnyt parin vuoden aikana tosi paljon maailmaa. ("tosi paljon" taas suhteutettuna vaan mun elämään) Musta on hienoa nähdä erilaisia maita ja kaupunkeja, matkustaminen avartaa. Siks oon mielestäni saavuttanut matkustamisella jotain, koska pelkästään Suomessa olemalla multa olis jäänyt paljon näkemättä ja kokematta.

Konkreettisella tasolla ulospäin tää viimenen saavutus ei ehkä juurikaan näy, mutta henkisesti mun pään sisällä tää on vaikuttanut valtavan paljon. Oon oppinut tuntemaan itteäni, ja tutustumalla itteeni, oon oppinut myös ymmärtämään mun elämää ja tapahtumia ihan eri tavalla. Kaikki asiat on saaneet ihan uusia merkityksiä, osaan arvostaa myös asioita, joilla ei ollut aiemmin merkitystä. Oon oppinut puhumaan asioista, oon saanut sanottua asioita ääneen, käsiteltyä niitä ja kun on saanut menneisyyden jollain tasolla hallintaan, niin on mahdollisuus miettiä tulevaisuuttakin. Oon löytämässä pikkuhiljaa mun elämälle jotain ihan oikeeta suuntaa. En uskalla ajatella liian pitkälle tai liian suuria asioita, mutta pikkuhiljaa. Vielä ei ole läheskään "valmista", vaikka ei kukaan ihminen koskaan olekaan valmis. Mutta mä olen löytänyt keinot päästä elämässä eteenpäin. Pikkuhiljaa mun sisällä syttyy pieni toivonkipinä siitä, että ehkä mun elämästä voi tulla oikeesti jotain. Ja se on ihan äärettömän suuri saavutus mulle. Koska jos se on saavutus, että mä ylipäätään hengitän, elän ja olen, niin on valtava askel, että se ei tunnu enää vastenmieliseltä tai väärältä. Oon saavuttanut sen, että haluan elää.

Kun laskee omaa vaatimustasoa siinä, että mikä onkaan mulle saaavutus, niin alkaahan niitä tulla mieleen enemmänkin. Oon saavuttanut elämässä sen, että mulla on ympärillä ihania ystäviä, jotka on oikeesti mun ystäviä. Mun rakkain ystävä ei lähde minnekään, vaikka välillä oon itkien pyytänyt sitä, että sen pitää vihata mua ja jättää mut yksin. Se jos mikä on tosiystävyyttä, josta mä olen ylpeä. Oon ylpeä siitä, etten oo värjännyt hiuksia vuoteen ja 9 kuukauteen. Se on saavutus, koska vanhoja postauksia lueskelemalla selviää äkkiä, että ennen hiustenvärjäys oli mulle melkein arkipäivää. En oo koskaan rikkonut mun puhelimen näyttöä, suojalasikalvo on mennyt pienelle särölle kerran, mutta puhelinta en oo hajottanut. Sekin on saavutus, koska kyllä niitä sirpaleisia puhelimen näyttöjä näkee lähes päivittäin. Onhan sekin toisaalta saavutus, ettei mun hampaissa ole vielä 22-vuotiaanakaan yhtäkään reikää.

Elämä on oikeestaan täynnä saavutuksia. Eikä mikään saavutus ole liian pieni, etteikö siitä sais olla ylpeä. Jokainen on saavuttanut jotain elämässään, ihan varmasti. Vaikka suurimmat haaveet, unelmat ja tavoitteet olis vielä toteutumatta, niin silti jokainen päivä lähempänä suurta unelmaa on saavutus itsessään. Tärkeintä onkin, että ei saa koskaan luovuttaa, jos haluaa saavuttaa jotain.

Käykää lukemassa myös muiden tiimiläistä blogeista, mitkä viis asiaa on heidän saavutuksiaan! ♥

Krista // Heli // Jenny // Anniina

sommaren 2017

 Mun kesä 2017 on ollut hyvin erilainen kuin viime vuosien kesät. Aiempina kesinä mä en oo joko tehnyt yhtään mitään, tai en juuri mitään mainittavan arvoista. Tää kesä on ollut täynnä ohjelmaa ja tekemistä! Ajoittain niinkin paljon, ettei lomafiilistä oo ehtinyt ollakkaan. Kuvamateriaalia on silti kertynyt ihan naurettavan vähän. Siks epäröin tän postauksen tekoa, koska ei mulla ole mitään kivoja kesäkuvia, varsinkaan semmosia mitä en olis jo julkaissut... Muutama kaverikuva kuitenkin löytyy, joten niillä on tämä postaus kuvitettu!

Virallisesti alotin mun kesän siitä, kun koulusta alkoi kesäloma 22. toukokuuta. Seuraavana aamuna mä lähdin viikoksi Tukholmaan. Olin ensin mun hostperheen luona, näin Juliaa ja viikonlopun vietin mun kummeilla. Siitä viikosta tuntuu olevan jo ikuisuus, onhan siitä kolme kuukautta jo aikaa, mutta silti kesäloman ensimmäinen viikko oli kaikista paras. Olisin voinut jäädä Ruotsiin koko kesäksi... Siitä viikosta voi lukea lisää tästä postauksesta (klik).

Ruotsi-viikon jälkeen näin kavereita, hoidin lapsia ja hain töitä. Kesäkuun 11. päivä hyppäsin bussiin kohti Tamperetta, meillä oli Blogitiimin tyttöjen kanssa luvassa ensimmäinen tapaaminen. Valitettavan moni ei kuitenkaan päässytkään paikalle, mutta Jennyn ja Kristan kanssa meillä oli hauska picnic ja puhuttavaa riitti!

 Kesäkuun puoliväli oli kiireistä aikaa. Näin kavereita, hoidin lapsia, mutta kävin myös elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa ja pakkasin Ranskan matkaa varten. Työhaastattelua jännitin tosi paljon, onneks ihana Merituuli auttoi valmistautumaan siihen, ja ilmeisen hyvin se kuitenkin meni lopulta, koska sain töitä. Ensimmäinen työpäivä olis Ranskan reissun jälkeen.

Ennen varsinaista Ranskaan lähtöä, pakkasin matkalaukun jo torstaina, koska perjantaiaamuna lähdin bussilla Helsinkiin Camillan luo. Vietettiin Camillan kanssa ihana kesäinen viikonloppu, maanantaina iltapäivällä suuntasin Maijan luo yöks. Ilta meni fiilistellessä tulevaa matkaa, pakattiin Maijankin tavarat mun matkalaukkuun, että selvittäisiin vähemmällä raahaamisella. Tiistaiaamuna me seistiin täpinöissämme Helsinki-Vantaalla ja lennettiin Ranskaan. En aio tässä sen enempää kertoa siitä seikkailusta, koska varsinainen tekstimuodossa oleva matkakertomus on vielä tulossa. Matkavideot on kuitenkin jo blogissa ja Youtubessa, niistä pääsee aika hyvin sisään siihen matkafiilikseen! Ensimmäinen osa (klik) ja toinen osa (klik).

 Kun palasin Ranskasta takaisin Suomeen, tiedossa ei ollut ihania lomapäiviä tai rentoa kesäfiilistelyä. Mun elämässä tapahtui muutama suuri muutos, joista käytännön tasolla suurin oli töiden alkaminen. Kesäkuun lopussa käänsin aika extreme-tyylillä mun unirytmin päälaelleen. Olin tottunut siihen, että meen aamuyöllä nukkumaan ja herään sitten kun jaksan. Töiden alkaessa olikin herättävä 04:00 tai 04:30 aamulla, ja oli pakko mennä ainakin 6 tuntia aiemmin nukkumaan normaalista unirytmistäni poiketen. Mutta mä onnistuin siinä, ihme kyllä.

Mä olin siis töissä hyllyttämässä kahdessa eri hypermarketissa. Työt alkoi aina viimeistään 06:00. Lähdin pyöräilemään viiden ja puoli kuuden välillä. Pääsin aika äkkiä jutun juonesta kiinni, vaikka alussa tulikin päivittäin eteen erikoistilanteita, jolloin en tiennyt mitä tehdä. Jos tuli joku uusi tuote tai kuormasta oli mennyt jotain rikki, alussa mulla ei ollut hajuakaan mitä niille tehdään. Pikkuhiljaa sellaset tilanteet väheni, enkä enää edes muista koska viimeks en olis osannut jotain juttua tehdä omatoimisesti, ilman että täytyy kysyä muilta apua. Mä tykkäsin siitä työstä ihan ensimmäisestä päivästä lähtien tosi paljon! Se oli oikeesti kivaa, ja vaikka sinänsä sama kaava toistuukin joka päivä, niin eri päivinä tulee eri tuotteita ja se tekee siihen vaihtelua. Tutustuin myös mun työkavereihin, muutaman kanssa tultiin tosi hyvin juttuun ja yhden kanssa pidetään varmasti jatkossakin yhteyttä.

Imperfektien käytöstä saattanee joku päätelläkin, että mä nimenomaan olin töissä, mutta huomenna on itseasiassa mun viimenen työpäivä. Olis ollut mahdollisuus jatkaakin töitä, mutta valitettavasti opiskeluaikataulujen kanssa se tulis olemaan mahdotonta. Vähän haikein mielin meen huomenna töihin, koska oon tykännyt olla siellä niin paljon. Mutta vaikka se on ollut tosi kivaa työtä, niin en voi kieltää, etteikö se olis ollut myös tosi rankkaa. Aamuneljän herätykset ei oo mulle mitenkään luontaisia, iltaisin oon ollut tosi väsynyt, ja onhan kuorman purkaminen myös fyysisesti rankkaa. Mulle tästä on kyllä jäänyt päällimmäiseksi hyvä fiilis, mutta nyt on aika palata vaan täyspainosesti opiskelun pariin.

 Töiden lisäksi mun heinäkuuhun on mahtunut muutakin. Oon edelleen nähnyt paljon kavereita ja tavannut myös uusia ihmisiä. Täytin myös 22 vuotta, mutta tää kesä oli poikkeuksellinen siinäkin mielessä, etten järjestänyt minkäänlaisia juhlia kellekkään. Synttäripäivä sattui olemaan vapaapäivä töistä, mutta päivä meni hoitaessa asioita, olin lapsenvahtina ja näin illalla Saraa. Pikkuprinsessallakin oli synttärit, mutta tuntuu hassulta sanoa sitä reipasta nelosluokkalaista enää pikkuprinsessaksi. Olin niiden luona yötä ja vietettiin samalla sen 10-vuotissynttäreitä. Mun antama lahja sai ilmeisen monta ihmistä liikuttumaan jopa kyyneliin, mutta sen lahjan tarkoitus olikin olla koskettava, muistuttaa kaikesta mitä ollaan tehty kymmenessä vuodessa ja kertoa kuinka paljon pikkuprinsessaa rakastan. ♥

Näin myös paljon kavereita, ollaan käyty Saran kanssa kuvailemassa, Marin kanssa kävästiin Ikeassa, ainakin Heidin, Tanjan ja Hannin kanssa on tultu istuttua myös satamassa useimmiten jäätelön merkeissä. Tein myös muutaman tunnin pikavisiitin elokuun alussa Helsinkiin Camillan luo. Viime kesänä Isla oli vielä niin pieni, eikä se oikein innostunut uimisesta tai vedestä ylipäätään. Mutta tänä kesänä oon käynyt koirauimarannoilla Islan kanssa moneen otteeseen pulikoimassa, ja Islasta onkin tullut ihan kunnon uimari, joka rakastaa vettä! Se jaksais uida tuntikaupalla ja hakea keppiä uiden, mutta yleensä mun jalat alkaa sinertää jääkylmästä vedestä ennen Islan väsymistä...

Samanlailla kuin määrittelen kesän virallisen alkamisen, niin mun kesä myös loppui virallisesti siihen, kun koulu alkoi 14. elokuuta. Koulun alku ei tuntunut erityisen inspiroivalta tai edes kiinnostavalta, koska lähes kaikki elokuun lähiopetustunnit tulee olemaan kristillistä kasvatusta. Mun rehellinen mielipide on, että ei vois vähempää kiinnostaa, mutta tylsimmistäkin tunneista selviää ihanien kavereiden seurassa. Onneks mukaan mahtuu myös muutamia tunteja kasvatustoiminnan ohjausta ja työssäoppimisinfo-tunteja.

Kaikenkaikkiaan tää kesä on ollut erilainen, kuten sanottu. Lastenhoito ja töissä käyminen on ollut mulle säännöllistä tekemistä, lisäks oon nähnyt tosi paljon kavereita, mikä on tehnyt mut tosi iloseks. Kesä on ollut kiva, koska oon käynyt Ruotsissa ja Ranskassa. Mutta tää kesä on ollut myös tosi rankka, muutenkin kuin töiden osalta. Kaikesta huolimatta kesästä on nyt selvitty, seuraavana olis vuorossa selvitä syksystä. Se tulee olemaan astetta vaikeempaa mulle, mutta mulla on osittain luottavainen olo. Ei ehkä kuulosta erityisen vakuuttavalta, mutta se pienikin luotto selviämiseen on parempi, kuin ei mitään.

Syksystäkin on tulossa hyvin erilainen, kuin aiemmin mun elämässä yhdestäkään syksystä. Opiskelun osalta se tarkottaa mm. sitä, että ihan pian päästään koulunpenkiltä vihdoin oppimaan asioita käytännön työhön. Päiväkotimaailma on epäsuorasti suhteellisen tuttua mulle, mutta mä en oo koskaan ollut töissä päiväkodissa useaa kuukautta. Se jännittää, mutta odotan kyllä ihan innolla etenkin ensimmäistä harjoittelua. Myös yks erittäin suuri muutos tulee tapahtumaan, mutta en koe sitä asiaa sellaiseks, jonka ainakaan tässä vaiheessa haluaisin jakaa blogiin. Se asia saa mut kuitenkin luottamaan siihen, että tästä syksystä selvitään, ja toivottavasti se antaa pikkuhiljaa luottamuksen siihenkin, että selviän myös tulevaisuudessa.

Mutta koska oli tarkoitus kertoa mun kesästä, ja nyt aihe alkaa uhkaavasti kääntyä syksyyn, niin tähän on hyvä lopettaa tää postaus. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana kesä! ♥

Blogitiimi - Kateus

Elokuun Blogitiimi-postauksena meillä on mielenkiintoinen aihe käsiteltävänä. Me puhutaan kateudesta. Tunteesta, jota jokaikinen meistä tuntee joskus, mutta josta harvemmin puhutaan. Kaikki varmaan osaa nimetä hyvin nopeasti ainakin muutaman asian, joita itse kadehtii muissa ihmisissä. Mutta kuinka moni tietää mistä paras ystävä tai työkaveri on kateellinen muille? Tai kuinka moni tietää, mistä muut ovat itselle kateellisia?

Mä mietin noita kysymyksiä. Keksin paljon asioita, joista mä kadehdin muita. Pitkän pitkä lista... Mutta kun mietin, mistä joku voisi muka olla kateellinen mulle, en keksinyt mitään. Pitkän pohdinnan jälkeen keksin yhden asian, mistä joku ehkä saattaisi voida mahdollisesti olla ihan vähän kateellinen mulle.

Mä mietin pitkään, millasen postauksen mä haluan tehdä kateudesta. Jäin kuitenkin ajattelemaan noita kysymyksiä niin paljon, että niistä syntyi tän postauksen runko. Mä kerron teille mun pitkältä listalta muutaman asian, joista mä olen kateellinen. Kerron myös, mistä mulle ollaan kateellisia, johon tarvitsin vähän ystävien apua.

Tunnistan itestäni hyvin, että mä tulen helposti kateelliseksi. Kaupungilla näkee paljon ihmisiä, jotka on niin kauniita, joilla on ihanat hiukset ja ihanat vaatteet... Koulussa kadehtii helposti muiden taitoja ja osaamista. Jollain toisella on niin hieno blogi, joku osaa kirjoittaa tosi taitavasti, toinen on erittäin lahjakas valokuvaamaan, kunpa mäkin osaisin puhua kymmentä eri kieltä sujuvasti, olisinpa yhtä rohkea ja uskaltaisinpa sanoa asiat yhtä suoraan. Mutta aina on ihmisiä, jotka on jossain asiassa itseä parempia. Ja jokainen meistä on hyvä jossain, jokaisessa on jotain hyvää.

Tästä tulee itseasiassa aika henkilökohtainen postaus. Vielä vähän enemmän henkilökohtaisempi, kuin mikään aiemmista henkilökohtaisista postauksista.

 Mun kasvojen iho on tosi hankala ja ajoittain huonossa kunnossa, muttei koskaan mitenkään erityisen hyvä. Se on pintakuiva, mutta erittäin rasvoittuva ja mulle tulee helposti epäpuhtauksia. Pahimmillaan en kehtaa lähteä ulos tai nähdä ketään ihmisiä, ellen oo ensin vähintäänkin laittanut peitevoidetta ja puuteria.

Oon niin kateellinen ihmisille, joiden iho on hyvässä kunnossa. Miten helppoa oliskaan, jos iho näyttäis ilman mitään meikkiäkin täydelliseltä? Tai jos ei tarvitsisi valita sen välillä, että rasvaako aamulla rutikuivan ihon ja kärsii kiiltävästä naamasta loppupäivän, vai laittaako vaan meikkiä ja kärsii sitten kuivana hilseilevästä ja kiristävästä ihosta?

 Viimeset 10 vuotta mä olen ollut epävarma omasta kehostani. Välillä se on ollut ihan jees, mutta useimmiten vihaan sitä. Keksin kymmeniä kohtia, jotka haluaisin muuttaa. En oo kohdellut mun kehoa aina hirveän hyvin, enkä oo arvostanut sitä ollenkaan. Se valitettavasti tulee aina näkymään mun iholla. 176cm pituisena oon aika pitkä, mutta välillä koen olevani liian pitkä verrattuna muihin, joskus taas haluaisin olla yli 180cm ja "oikeasti pitkä". Haluaisin olla laihempi ja on surullista muistella niitä nuoruuden laihdutuskuureja, miten paljon aikaa ja energiaa ne söi mun elämästä sillon. En ole edelleenkään yhtään tyytyväinen itteeni.

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka rakastaa omaa kehoaan. Tai on edes suhteellisen tyytyväisiä siihen. Olis ihanaa käydä uimarannalla ja ottaa aurinkoa, ahdistumatta omasta ulkonäöstään. Uimahallissakin olis kiva käydä talvisin uimassa. Vois käyttää mitä tahansa vaatteita, eikä tarvis ajatella näyttävänsä hirveältä. Miten kivaa olis joskus olla ajattelematta ollenkaan sitä, näkyykö joku vatsamakkara istuessa tai miltä ylipäätään näyttää.

 Mulla on ollut vauvakuume niin kauan kuin muistan. Jo lapsena mä haaveilin, että haluan omia lapsia nuorena. Mun yks suurimmista haaveista on ollut tulla äidiksi nuorena. Mä rakastan lapsia niin paljon. On ihan sydäntäsärkevää olla 22-vuotias, eikä tässä ole lähivuosina järjellä ajateltuna mitään järkeä tulla raskaaksi. Sydän itkee ja huutaa, että älä kuuntele sitä järkeä. Tän ikäisenä omat kaverit ja kaverin kaverit alkaa saamaan jo perheenlisäystä. Rehellisesti multa meinaa aina päästä itku, kun luen muiden iloisia vauvauutisia. Ne särkee mun sydämen joka kerta, vaikka olisin kuinka onnellinen tulevan äidin puolesta. Toisten lapsia hoitaessa mua erittäin usein luullaan niiden lasten äidiksi, eikä koskaan oo kivaa kertoa sille väärinymmärtäjälle, että "en mä ole näiden lasten äiti, olen vaan lastenhoitaja". Lastenvahtina saan kuitenkin olla lasten kanssa ja se tekee mut kyllä erittäin onnelliseksi. Oma lapsi on vaan sellainen asia, joka tekis mun elämästä kokonaista ja onnellista. En pysty edes ajattelemaan sellaista, etten voisikaan saada omia lapsia. Tuntuu aika henkilökohtaselta kertoa tää asia, mutta se on mun suurin kateuden aiheuttaja.

Mä olen ihan järjettömän kateellinen jokaikiselle äidille ja isälle. Se rakkaus, mitä omaa lasta kohtaan tuntee, on varmasti jotain ihan käsittämättömän suurta ja ihmeellistä. Miten jo raskausaikana äiti oppii tuntemaan vauvaa, tuntee sen potkut ja liikkeet, vaikkei se ole vielä edes syntynyt. Lapsen syntymä on kirjaimellisesti elämän mullistavin kokemus sekä äidille että lapselle. Miten ihanaa on nähdä sen oman pienen vauvan kasvavan koko ajan ja oppivan uutta joka päivä? Se pieni ihme on maailman täydellisin ja kaunein lapsi ja sitä rakastaa ihan koko sydämestään. Ja mikä voi edes tuntua paremmalta, kuin se että oma lapsi rakastaa sua? Nää tunteet valtaa mut joka kerta, kun näen jonkun työntävän lastenvaunuja tai halaavan omaa lastaan tai jonkun lapsen kutsuessaan äitiään... Eli joka ikinen päivä.

 Mulle ollaan joskus kateellisia, kun puhun niin hyvää ja sujuvaa ruotsia. Ei jokainen ihminen tietenkään ole kateellinen siitä, mutta mulle sanotaan usein "kunpa mäkin osaisin noin hyvin!" tai ihmetellään "miten sä oot puhut noin täydellisesti ruotsia?", "voisitsä opettaa muakin?". On sinänsä hassua, että erittäin usein kun joku kadehtii mun ruotsin kielitaitoa, niin se kertoo, ettei itse jaksanut ollenkaan opiskella ruotsia koulussa. Ruotsin opiskelu on kuitenki pakollista, niin jokaisella on hyvä mahdollisuus oppia edes perustason kielitaito! Koska ruotsi ei todellakaan ole edes vaikea kieli, yleensä kyse on vaan nimenomaan siitä, ettei se kiinnosta.

Ruotsin osaaminen on suunnilleen ainoa asia, jossa itsekin myönnän olevani keskiverto-suomalaista parempi. Tiedän, että oon hyvä ruotsissa, koska oon nähnyt sen kielen oppimiseen ihan valtavasti aikaa ja vaivaa! Se on ollut mun tavoite alusta asti, että joku päivä mä puhun ruotsia niin sujuvasti, että mua ei erota enää äidinkielenään sitä puhuvasta. Suomenruotsalaisen/suomenkielisen mielestä kuulostan riikinruotsalaiselta, mutta ruotsalaiset kuulee mun aksentista heti, että olen Suomesta. Mä en oo koskaan hävennyt sitä, että rakastan ruotsia. Kehtaan puhua ruotsia keskellä kaupunkia, vaikka kaikki kattois oudosti. Tavallaan ymmärrän, että jotkut on kateellisia, jos ikää on jo sen verran ettei koulunpenkki enää houkuttele ja ruotsi on jäänyt oppimatta, ja se on jäänyt harmittamaan. Mut ikinä ei oo liian myöhästä!
 Lastenohjaajaksi opiskellessa tätä enää harvemmin onneks kuulee, mutta erityisesti vielä yläasteella sain kuulla mun hyvästä koulumenestyksestä aika paljon kateellisia puheita. Kokeiden palautuksissa sain lähes poikkeuksetta kuulla olevani hikke, ja kun koepaperissa oli ympyröitynä täys kymppi, jotkut saattoi sanoa tyyliin "olipa yllättävää" tai "mitä muutakaan sä olisit saanut?". Toiset sano niitä juttuja ihan hyvällä, toisten äänensävystä kuuli kateuden kilometrin päähän. Jotkut oli myös ihan suoraan ilkeitä. Uskon että myös se aiheutti kateutta, että pärjäsin kokeissa, vaikken lukenut juuri ollenkaan. Saatoin edellisenä iltana tai muutama minuutti ennen koetta selata vihkon läpi! Toiset luki kokeisiin viikkokausia ja sai silti seiskoja ja kaseja. Välillä mua ahdisti se, että sain kuulla piikittelyä mun hyvistä numeroista, joten joskus oon sortunut siihenkin, että vastaan tahallaan kokeessa väärin, etten sais täysiä pisteitä vaikka olisinkin tiennyt oikean vastauksen. Ja joskus taas jos sainkin vaikka ysin ja mua harmitti, niin muut pyörittelee silmiään ja sanoo kyllästyneesti "älä valita, sä saat aina kymppejä".

Mutta en mäkään aina ollut hyvä tai pärjännyt jokaisessa kokeessa tai aineessa. Esimerkiks uskonto on aina ollut se vihoviimenen oppiaine, jossa mulla olis ollut edes mahdollisuutta pärjätä. Vihasin sitä yli kaiken enkä edes tajunnut mitään, eikä mua olis voinut vähempää kiinnostaakkaan. Se ei kiinnostanut peruskoulussa, ei lukiossa eikä tässä kristillisessä oppilaitoksessa varsinkaan, kun sitä tuputetaan joka tuutista. Ja lukiossa mun koulumenestys kärsi, enkä todellakaan ollut enää se kympintyttö, vaan pikemminkin koko arvosanaskaala. Mun pitkän matikan hylätystä kurssista tuskin kukaan on mulle erityisen kateellinen, mutta ruotsi oli lukiossakin kymppiä toisen perään.

Mun omien muistikuvien mukaan tää lettivillitys alkoi mulla 2012. Sitä ennenkin olin aina tykännyt letittää omia hiuksia ja muidenkin jos oli mahdollisuus, mutta mun lettivalikoimaan kuului vaan perusletti ja ranskanletti. Sillon 2012 mä aloin opettelemaan kaikenlaisia erikoisempia lettejä. Tein paljon kavereille lettejä ja harjottelin koko ajan uusia lettikampauksia. Sain kuulla sillon erittäin paljon, että "kunpa mäkin osaisin letittää noin hienoja lettejä". Ja tosi monet sanoo aina edelleenkin, että "miten sä osaat tehdä itelleskin tollasia lettejä?". Suurin osa kai kokee hankalana tehdä lettejä omiin hiuksiin, vaikka saattais osatakin tehdä toisen tukkaan? Erityisesti sitä omien hiusten letitystaitoa kadehditaan mulla paljon. Oon oppinut tekemään itelleni lettejä, koska alkuvaiheessa mulla ei ollut kenenkään toisen päätä, jolla harjoitella lettejä.

Au pairina ollessa mun letitysinto ehkä hieman laski, johtuen siitäkin että mulla oli niin lyhyet hiukset, että niihin oli vaikeaa tehdä mitään. K ja F sai muutaman kerran hiuksiinsa kyllä letit, ja tein mä kaksosillekkin pienet letit otsalle kun ne halusi. Mutta tänä kesänä lettibuumi on palannut! Mulla on joka päivä töissä jonkunlainen lettikampaus ja oon saanut sielläkin kehuja ja ihmettelyä, "miten sä osaat tehdä itelles?". Mun mielestä lettejä on tosi kivaa tehdä, ja on hauskaa keksiä uusia kampauksia ja yhdistellä erilaisia lettejä! Voisin ihan mielelläni letittää kaikkien hiukset, jotka haluaa.

Kun mä kirjotin tätä postausta, mä koin aika tärkeän oivalluksen, jota en oo koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Tajusin, että mun on hirveän vaikea ymmärtää miten joku voi olla mulle jostain kateellinen, mutta vaikka omasta mielestäni joku asia, piirre tai taito ei olis mitenkään erityinen tai en edes ite pitäisi siitä, niin silti joku toinen voi olla siitä asiasta kateellinen. Että mua voidaan kadehtia myös asioista, joista mä en ite edes tykkää itessäni. Se oli aika valaisevaa tajuta.

Mun mielestä kateus ei ylipäätään ole pelkästään huono asia. Helposti kateutta pidetään negatiivisena asiana, merkkinä huonosta itsetunnosta ja että sä olet ilkeä ja empatiakyvytön jos olet kateellinen toiselle. Mun mielestä se ei oo aina niin. Löysin artikkelin, jossa kuvataan kahdenlaista kateutta:

"Rakentava kateus on tunne, jossa kateuden piston rinnalla voi olla iloinen toisen puolesta ja saada kenties lisäpotkua tavoitella omia unelmia. Rakentavan kateuden ja ihailun raja on häilyvä.

Tyytymättömyyttä aiheuttava kateus on usein tiedostamatonta. Sen tuntomerkkejä ovat kyvyttömyys nähdä ja arvostaa hyvää omassa elämässä, vaikeus käsitellä vastoinkäymisiä ja menetyksiä, katkeroituminen, epärealistiset tavoitteet ja tarve olla aina paras." (klik)

Oon itekin huomannut, että jos tuun kateelliseks vaikka jonkun blogin upeasta ulkoasusta, niin miksen opettelisi tekemään myös itsekin hienompaa omaan blogiini? Sellainen kateus nimenomaan on ihan hyväksi. Mutta joskus kadehdin kaverin suuria kauniita silmiä, ja koska en voi omia silmiäni suurentaa, niin tuntuu että olen sitten ruma. Silloin pitäis nähdä, että ehkä munkin naamassa on joku kiva juttu, vaikkei mulla olekaan yhtä isoja kauniita silmiä. Ehkä mun silmät onkin kivan väriset?

Kateus ei ole aina huono asia. Ja sitä paitsi, jokainen on kateellinen jostain asiasta toiselle. Voin vannoa, ettei maailmasta löydy ainuttakaan niin omaan elämäänsä ja itseensä tyytyväistä ihmistä, etteikö se olisi mistään kateellinen. Itseasiassa kateuden voi kääntää myös positiiviseks asiaks. Kun kysyin mun ystävältä kateudesta, niin lopulta mä kerroin myös monta asiaa mistä kadehdin häntä. Ja se kaikki mistä mä kadehdin mun ystävää, kuulosti mun ystävän korvaan lähinnä kehuilta!

Loppujen lopuks aika harvat asiat on täysin meidän saavuttamattomissa. Jos on kateellinen toisen taidosta, kuka estää sua opettelemasta samaa taitoa itsekin? Voi olla, että se toinen on jo todella taitava, mutta ei ole mikään mahdottomuus tulla yhtä taitavaksi. Toisaalta esimerkiks ulkonäköön liittyviä asioita on lopulta aika turhaa kadehtia. Onko hyödyllistä kuluttaa aikaa sen murehtimiseen, että ne kaverin silmät on niin paljon isommat ja kauniimmat kuin omat, tai että miksi en voisi olla kymmentä senttiä pitempi? Sen sijaan voi miettiä itsestään hyviä asioita, koska jokaisessa on ihan oikeasti jotain hyvää. ♥

Toivottavasti tää postaus herätti teissä ajatuksia, tätä oli ainakin mielenkiintoista kirjottaa! Käykää lukemassa myös muiden tiimiläisten blogeista tän päivän aikana ilmestyvät kateus-postaukset:

Krista // Heli // Anniina // Jenny

mä päätin sen, must on pakko tulla taas onnellinen

Tiedättekö kun joskus tuntuu, että nyt riittää? On niin väsynyt ja kyllästynyt johonkin asiaan, että siihen on pakko tulla muutos, melkeinpä keinolla millä hyvänsä. Mulla on ollut pidempään jo sellainen tunne. Mulle riittää tää jatkuva surullisuus ja toivottomuus. Mä oon niin väsynyt siihen, että mun elämä vaan jumittaa paikallaan, että menneisyys roikkuu kahleena jalassa ja tulevaisuus on pimennysverhon takana piilossa. Mä en jaksa enää stressata ja murehtia asioista, joille en voi kertakaikkiaan tehdä mitään. Tää riitti mulle nyt.

Suurin osa asioista, jotka pitää mua kiinni tässä olossa ei ole sellaisia, jotka katoisi yhdessä yössä tai sormia napsauttamalla. Ne ei oo mitään tahdonasioita, jotka voisin vain unohtaa jos päätän niin. Sitä on yritetty tuloksetta. Oon yrittänyt myös miljoonaa huonoa keinoa, sekä montaa huonoakin huonompia tapaa, jolla kuvittelin musta tulevan onnellisempi. Täysin turhaan.

Niistä keinoista on tullut vaan entistä pahempi olo. Joskus se on ollut jopa tarkotuskin, koska enhän mä ansaitse olla onnellinen. Se ajatus on pinttynyt niin pahasti mun mieleen, että oon tehnyt kamalia asioita vain siksi, että kuvittelen olevani maailman kamalin ihminen. Oon vihannut itteäni niin paljon, etten oo nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa.

Mä oon kirjottanut tälläsiä asioita aiemminkin, että mulla oli ennen, joskus vuosia sitten tälläistä ajattelua ja kertonut miten paljon oon päässyt eteenpäin siinä. Mutta kun koko 2017 vuosikin on ollut sitä samaa, kuin "vuosia sitten". Tuntuu ihan hirveältä, että vuodet vaan kuluu, mutta oikeastaan mikään ei muutu. Mutta nyt on pakko alkaa muuttumaan.

Mä täytän ensi viikolla 22 vuotta. Vuosi vuodelta sen jälkeen kun täytin 17, tuntuu ihan epätodelliselta juhlia synttäreitä. Vuosia, joita ei pitänyt enää tulla yhtäkään lisää. Välillä se tekee mut tosi vihaiseksi, oon pettynyt ja surullinen siitäkin. Mutta yritän myös olla onnellinen ja kiitollinen, kun mietin kaikkia ihania asioita, joita on tapahtunut sen jälkeen. Jos näitä viittä vuotta ei olisi ollut, en olis kokenut mun koko elämän parhaita asioita.

Näiden viiden vuoden aikana mä oon tutustunut niin moneen ihanaan ihmiseen. Mä oon matkustanut kuuteen eri maahan viiden vuoden aikana. Mä oon saanut asua Tukholmassa, olla au pairina ja olla maailman onnellisin siellä. Meille muutti ihana Sulo-kissa, ja viime kesänä hömppä Isla-koira. Oon muuttanut pois kotoa omaan kotiin. Oon päässyt opiskelemaan mun lapsuuden haaveammattiin. Oon oppinut tuntemaan itteni paljon paremmin.

Ja tää blogi on kulkenut kaikki nää viisi vuotta mun mukana. Vaikka täällä ei ihan kaikkea luekaan mun elämästä, niin tää on silti ollut olemassa koko tän ajan ja rivien välistä saattaa pystyä lukemaan jotain siitä todellisesta mielen maisemasta, vaikkei sitä suoraan olisikaan kirjotettu. Nyt tää pääsee mukaan siihen elämänvaiheeseen, jossa musta tulee onnellinen.

Tää kesä on ollut aikamoista pyörremyrskyä. Mun odotukset tältä kesältä oli jotain aivan muuta, kuin miten asiat on todellisuudessa menneet. Kuvittelin, että makaan vaan sängyssä, rentoudun, en murehdi mistään, nään kavereita, valvon myöhään, syön paljon jäätelöä ja olen Islan kanssa.

Todellisuudessa tähän kesään on tuskin mahtunut stressitöntä päivää. Mä en oo paljon ehtinyt rentoutumaan, tai makaamaan sängyssä valvoen öitä. Oon nähnyt kyllä kavereita, mutten kovin usein. Mulla on ollut hirveästi tekemistä, menoa ja stressattavaa. Ehkä vähän liiankin paljon kaikkea, koska hetkittäin tuntuu, että tää kaikki on ihan liikaa. Oon pakottanut itteni vaan selviämään päivästä toiseen, vaikken aina jaksakaan. Niitä huonoja selviytymiskeinoja on käytetty turhankin paljon, mutta yritän päästä kahdesta viimeisestäkin eroon pikkuhiljaa. En mä oikeasti tarvitse niitä, ne ei tee mun olosta yhtään sen parempaa.

Sen sijaan mä oon hakenut töitä ja päässyt töihin. Se kaikki tapahtui erittäin spontaanisti ja vaikken osannut edes varautua tähän kaikkeen, niin tykkään mun työstä tosi paljon. Joudun heräämään työaamuina neljän-puolviiden aikaan aamulla. Töissä pitää olla jo kuudelta ja yleensä poljen sinne pyörällä. Kun aamulla herään kellonsoittoon, kiroan itteni alimpaan maanrakoon että oon itteni tämmöseen likoon laittanut, koska en jaksais millään nousta. Kun poljen puoli kuudelta aamulla töihin, koko kaupunki nukkuu vielä. Ilma on viileä ja raikas, aurinko paistaa ja musta tuntuukin siltä, että tästä tulee hyvä päivä. Töissä vuorokaudenajasta häviää merkitys, kello voisi yhtä hyvin olla kolme iltapäivällä kuin kuusi aamulla. Kun poljen töistä kotiin, oon tosi hyvällä tuulella ja niin pirteä. Kotona käyn jääkylmässä suihkussa ja sitten on koko loppupäivä aikaa tehdä mitä vaan.

Iltapäivällä mä väsähdän ihan täysin, ja yleensä siitä syystä nukunkin päikkärit, joskus kahdetkin... Mutta mä tykkään siitä, että ehdin tekemään yhdessä vuorokaudessa niin paljon, kun herää aikasin. Kun yleensä herään ennen puoltapäivää, puolet päivästä on jo ohi. Ja kun valvon yöllä, kulutan mun aikaa vaan koneella, eikä se oikeastaan tuo mun elämään sen suurempaa merkitystä.

Mä oon myös tehnyt suunnitelmia syksyksi. Mun suuri stressi-syksy häämöttää jo pelottavan lähellä, mutta onneks nää mun suunnitelmat helpottaa vähän. Uskon, että helppoa ei tule olemaan, mutta toivon että selviän. Onneks ei tarvii selvitä yksin. Mä oikeasti aion nyt tavotella sitä, että olisin onnellinen. Yritän muistuttaa itelleni, ettei ne huonot keinot tuo mulle oikeaa onnea. Ne ehkä hetkellisesti helpottaa, mutta lopulta ne kaivaa tästä vaan syvempää kuoppaa, josta on aina vaan vaikeampi päästä ylös.

Onnellisuus ei oo mikään tarkasti määritely käsite sinänsä. Onnellisuus on jokaiselle suhteellista ja jokainen tulee onnelliseks vähän eri asioista. Siksi mun mielestä onnellisuus pitäiskin määritellä tässä tapauksessa, että tiedän mitä mä edes tavottelen ja te tiedätte mitä mä tarkotan.

Tottakai mä olisin onnellinen monestakin asiasta, mutta ei kannata tavoitella asioita, joita ei oo mahdollista kovin lyhyellä aikavälillä edes saavuttaa. Haluankin olla realistinen. Mä tulisin onnelliseksi siitä, että voisin antaa anteeks itelleni. Olisin onnellinen, jos voisin hyväksyä mun menneisyyden, kun käsittelen sen ja lopulta jättää sen taakseni ilman, että se varjostaa mun jokaista päivää edelleen. Tulisin onnelliseks siitä, että voisin hengittää ilman, että musta tuntuu pahalta olla elossa. Ja kaikki tää pikkuhiljaa, ei tässä oo kiire mihinkään.

Postauksen kuvat on otettu jo toukokuussa, kun Maijan kanssa käytiin Tuomiokirkolla kuvailemassa. Halusin julkaista tän postauksen ennen reissupostauksia. Mulla on muuten vielä Lontoon ostokset esittelemättä, nekin saatte jossain vaiheessa. Mutta yks asia kerrallaan. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin ♥

Onhan tässä syvissä vesissä oltu tarpeeks pitkään

Mieli musta, pää pyörii kehää

Mikään ei tyydyttäny

Mikään saanu hymyilemään

Katoin peilikuvaa ja mä päätin sen

Must on pakko tulla taas onnellinen

On aika vikan kerran demoneja halata

Korkee aika takas pimeästä palata

Taivas on sininen vaik välillä pilvet peittäis sen

Sun mieli on sun pahin vihollinen

Kyl sä tiiät et elämä ei oo iisii

Mut mä lupaan et sä tuut aina selvii ♥
Juulia - Mul oli ikävä mua

pitää uskaltaa tanssia varjoja vasten

 Saan tän postauksen todennäköisesti valmiiksi vasta puolen yön jälkeen, mutta kun alotan kirjottamaan tätä, on 6. toukokuuta. Kello on 23:50, mutta mä oon tavalliseen tapaan hereillä. Tänä iltana asiaan varmasti vaikuttaa se, että nukuin iltapäivällä 3½h päiväunet. Ja siihen taas vaikutti se, että viime yönä nukuin vaan neljä tuntia. Joka johtui eilisiltaisesta Irinan keikasta. Mutta en mä tullut kertomaan mun nukkumisista, vaan on paljon muutakin kerrottavaa.

Koko kevät on mennyt ihan hirveetä vauhtia. En ymmärrä, että on jo toukokuu. En edes huomannut missä välissä maaliskuu vaihtui huhtikuuks?! Rehellisesti en edes muista, koska olisin viimeks kirjottanut blogiin kunnolla kuulumisia, muutenkin kuin Lontoo-postauksien muodossa. Varmaan helmikuussa? Siitäkin reissusta on jo kaks kuukautta, enkä oo vieläkään julkaissut kolmatta osaa niistä postauksista. Täytyy sanoa, että viime aikoina blogi ei oo ollut ihan päällimäisenä mielessä. En oo ottanut tästä mitään stressiä, ja niinhän mä päätin sekä viime kesänä että syksynä. Oon sentään jossain tavoitteessa onnistunut.

Lontoon reissun jälkeen mun kalenteri on täyttynyt kaikenlaisilla merkinnöillä. Koulupäiviä, kavereiden tapaamisia, juhlia, muistutuksia milloin mistäkin koulutehtävästä tai bussikortin lataamisesta. Kuulostaa aika tavalliselta. Helmikuun alusta alkaen tähän päivään, mun kalenterissa on ollut 6 tyhjää päivää. Yli kolmen kuukauden ajalta on ollut 6 "vapaapäivää" kaikesta. Mä oon sellanen ihminen, joka tarvii tietyin väliajoin niitä päiviä. kun saa vaan olla ihan yksin. Ei tarvii lähteä edes kauppaan, ei tarvii puhua kenellekkään tai nähdä ketään, ei tarvii vaihtaa edes yökkäriä pois koko päivänä. Ilman sellasia päiviä mä en jaksa niitä muita päiviä, jolloin pitäis jaksaa tehdä koulutehtäviä tai olla sosiaalinen.

Vaikka kevään aikana on tapahtunu hurjasti kaikkea kivaa, mulla on ollut aika paljon stressiä monista asioista. On ristiriitasta, että vaikka kaipaan ja tarvisin yksinoloa, silti täytän mun kalenterin kaikella mahdollisella, ettei tarvis olla yksin ja ahdistua. Ja se johtaa jokatapauksessa siihen stressaamiseen ja ahdistumiseen, kun en ehdi kerätä missään vaiheessa tarpeeks voimia ja saada ajatuksiani kasaan, kun taas oon jo menossa jonnekkin.

Välillä on tuntunut kirjaimellisesti, että ei tuu kesää. Oon miettinyt, että miten ihmeessä selviän kaikesta. Jotenkin sitä voimaa löytyy aina jostain. Oon tehnyt aamuyön tunneille asti koulutehtäviä, että saisin ne palautettua ajoissa, kun on pitäny jättää ne taas viime tippaan asti tekemättä... Oon siirtänyt ja siirtänyt kuukausien ajan tärkeitä asioita eteenpäin, kunnes nyt niitten deadlinet alkaa olemaan enää parista viikosta kiinni, ja mun on pakko hoitaa ne. Sitten on paljon asioita, joita en koe tarpeelliseks kirjottaa blogiin, mutta tuntuu että kaikki tää stressi ja tunne siitä, etten saa mitään aikaseks, on tosi lamauttavaa. Silti ei oo aikaa jäädä keräilemään itteään, vaan on pakko jatkaa.

En halua, että tää kuulostaa siltä, ettei mun elämässä tapahtuis mitään hauskaa. Haluun kertoa myös kivoista asioista, joita on tapahtunut. Oon tykännyt tehdä koulutehtäviä, jotka oikeesti kiinnostaa ja on ollu tosi hauskaa käydä tutustumassa lasten muskariin ja kuunnella ja havainnoida sitä, on ollu kivaa haastatella ihmisiä, keksiä erilaisia kuvallisen ilmaisun keinoja ja suunnitella askartelujuttuja, koota musiikkikansio ja täyttää se kivoilla lastenlauluilla. Eilen huipentui leikkiminen ja liikkuminen -kurssi, kun oltiin koko luokka vetämässä erilaisia liikunta- ja temppupisteitä päiväkodin perhetapahtumassa. Mulla ja mun parilla oli Merirosvoseikkailu, josta lapset tykkäs ihan hurjan paljon ja oli ihanaa huomata, että oli onnistunut suunnitelmassa! Oli hauskaa pukeutua merirosvoksi ja vähän huvittavaa kävellä lopulta kotiin kadulla merirosvoksi pukeutuneena. Oon tutustunut meiän luokalta muutamaan ihanaan ihmiseen, josta oon tosi ilonen.

Oon ollut serkun tupareilla ja mummon synttäreillä. Herkistynyt kyyneliin, kun pikkuprinsessa osallistui lastenlaulukilpailuun. Käynyt leffassa ja lähtenyt hyvin sponttaanisti yksin teatteriin. Käynyt yksin Tampereella moikkaamassa Annia ja vuorostaan Saran kanssa käytiin Helsingissä, jonne Sanna ja Ronja tuli Turusta. Julia tuli Turusta käymään Lahdessa ja oli hauskaa nähdä vuosien jälkeen pitkästä aikaa. Oon alkanut taas käymään kirjastossa ja lukenut monta kirjaa yrittäen palauttaa mun lukuintoa vuosien horroksesta. Oon kattonut ihan liikaa sarjoja ja leffoja, mutta oon kuitenkin löytänyt uusia kivoja sarjoja ja leffoja joihin oon koukuttunut. Oon ollut Islan kanssa paljon ja ollaan treenattu hauskoja temppuja sekä näyttelyjuttuja yksin, ja yhdessä Idan kanssa. Nähtiin pitkästä aikaa myös rakkaan Alinan kanssa yökyläilyn merkeissä. Käytiin Hannin kanssa satamassa jäätelöllä ihanan kesäisenä kevätpäivänä. Oon nähnyt muutenkin kavereita paljon, koska se saa mut hyvälle tuulelle. Irinan keikka Saran kanssa sai mun fiiliksen kattoon ja olin onnellinen. Vielä onnellisemmaks tulin, kun varasin matkan Tukholmaan. Ja tällä kertaa todellakin pidemmän reissun, kuin vaan yhden yön.

Tällä hetkellä mä vaan käytännössä lasken päiviä siihen, että mun lento lähtee kohti Tukholmaa. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, koska pääsen pois täältä, eikä minne tahansa, vaan pääsen paikkaan jossa mä oon maailman onnellisin. Paikkaan, jossa mulla on oikeesti hyvä olla. Nään mulle rakkaita ihmisiä, vietän ihania päiviä mun host perheen luona ja odotan niin paljon, että saan leikkiä taas niiden lasten kanssa! Vaikka mun au pair -ajasta alkaa kohta olemaan jo vuosi, se on edelleen niin lähellä mun sydäntä että tuntuu kuin eiliseltä ja mä muistelen sitä aikaa pelkästään hyvällä huolimatta ikävistäkin jutuista. 16 päivää.

Lasken myös kevään viimeisiä koulupäiviä. Koko kevätlukukausi on mennyt älyttömän nopeasti, mut mietityttää ajoittain, että mitä tästä on jäänyt päähän? Käytännössä näillä tiedoilla pitäis selvitä syksyn työssäoppimisista, mutta kurssit tuntuu tosi pinnallisilta, eikä opettajat oikein aina edes hallitse kurssisisältöjään, eikä ehdi edes opettaa kaikkea mitä pitäis. Asiat käydään läpi tosi pintapuolisesti, nopeasti ja ne opetetaan tavoilla, joista ei opi mitään itse. Meillä on siis jäljellä enää 5 koulupäivää tänä keväänä. Koko kevään aikana meillä on ollut 14 kurssia, joista 2 on vielä kesken ja yks ei ole edes alkanut!! Toinen keskenolevista kursseista on ihan höpöhöpöä. vähän kuin ryhmänohjausta, että meiän oma opettaja vaan kyselee kuulumisia ja miten menee. Toisesta kurssista on vielä 2/3 käymättä, joka pitäis viimesten viiden päivän aikana käydä. Ja vielä yks kokonainen kurssi pitäis ehtii käymään viiden koulupäivän aikana noiden lisäks. Tää ehkä kertoo siitä, et ei täällä koulussa oikeesti mitään ehditä opettaa, asiat vaan tyyliin kerrotaan että "Tämä teidän pitää tietää, mutta en minä sitä ehdi teille opettaa, opiskelkaa se itsenäisesti omalla ajalla, jos kiinnostaa. Mutta ei se haittaa jossei kiinnosta, ei ketään kiinnosta opiskeletteko te nää asiat kuinka huolellisesti vai ette ollenkaan". Suurin osa opettajista "opettaa" meitä tolla mentaliteetilla. Kuulostaa hyvältä, eikö? Mua se ainakin masentaa. Ja ennenkaikkea turhauttaa. Mutta odotan kesälomaa, siihen on 15 päivää.

Tästä postauksesta katos kyllä pointti ihan kokonaan. Mun oli kai tarkotus tulla kirjottamaan jotain lyhyesti, eikä vuodattamaan koko kevään tapahtumia. Piti myös sanoa, että eilen ei tullut Blogitiimi-postausta ollenkaan, koska niin moni meiän tiimistä ilmotti, ettei ehdi tekemään postausta. Hypätään toukokuun postaus yli ja jatketaan kesäkuussa! Tän postauksen kuvat on otettu kuukaus sitten, kun käytiin ihanan Saran kanssa kuvailemassa! Tästä pääsee Saran blogiin, jossa kuvia Sarasta samalta päivältä (klik)!

Mun piti jo perjantaina tehdä pieni postaus, koska toissapäivänä tää blogi täytti 5 vuotta!! Muistan kun ajattelin joskus 2013-2014 aikoihin tän blogin suhteen, että en aio koskaan lopettaa tän kirjottamista. Se ajatus on vähän haparoinut viime kesän jälkeen, mutta en mä roiku siinä ajatuksessa pelkästä periaatteesta, vaan en halua lopettaa blogin kirjottamista, koska tää on oikeesti tosi kivaa. Tää blogi kyllä kieltämättä hakee tällä hetkellä vähän tyyliään, mutta en pidä sen asian kanssa kiirettä. Kirjotan siitä mikä tuntuu hyvältä tai ajankohtaselta. Ei sen tarvii olla sen kummempaa.

"Painetaan pauselle tää paska maailma, unohdat miks oot surullinen aina"

Mä mietin paljon, että mikä tekis mut oikein onnelliseks. Tai että miks mä vaan oon jatkuvasti surullinen ja onneton, mitä voisin tehdä, että tää tilanne muuttuis? Yritän suunnitella kivoja juttuja aina lähitulevaisuuteen, että jaksaisin taas pari viikkoa kerrallaan sen voimalla, että on jotain mitä odottaa. Mutta kun se odotettu juttu tulee ja menee, mun on pakko keksiä joku uusi juttu, joka saa mut jaksamaan. Elämän pitäis tuntua kivalta tässä hetkessä. Onko se oikeesti onnellista elämää, että kaks viikkoa menee siihen, että odotat vaan tulevaa, etkä ehdi nauttia siitä hetkestä? Miks on niin hirveen vaikea vaan pysähtyä tähän hetkeen, tähän päivään ja ajatella, että "tänään mä olen onnellinen". Miks se kääntyy niin, että "kunpa kaks viikkoa menis nopeesti, niin sit oon onnellinen".

Mä aion yrittää, että osaisin enemmän vaan olla onnellinen tästä hetkestä. Vaikka odotan kovasti Tukholman matkaa, ja tiedän että sinne päästessäni mä oon tosi onnellinen kyllä, mut miksen mä vois olla yhtälailla onnellinen jostain pienestä asiasta joka päivä? Eikä aina tarvii buukata kalenteria ihan täyteen, että tuntis elämällään olevan edes joku tarkotus. Myönnän, että pelkään tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, ja tuntuu et jos kalenterissa on tyhjä päivä, niin ehdinkin pysähtyä ja kaikki kaatuu niskaan kerralla. Mutta tiedän tarviivani niitäkin päiviä, joten aion niitä järjestää itelleni jatkossa huomattavasti viime kuukausia enemmän. Mulla on asioita, jotka ei pelkällä tahdonvoimalla muutu musertavasta positiiviseks, mutta nekin tuntuu siedettävimmiltä, jos muuten on hyvä olla.

Vaikka joskus tuntuukin, että ei tuu kesää, niin ennenku huomaankaan, kesä on jo täällä. Päivät kuluu, vaikka mä en tekis mitään. Haluanko tosiaan käyttää päivät vaan murehtimiseen ja tulevaisuuden odottamiseen, jos vois antaa jokaiselle päivälle mahdollisuuden. Jokainen päivä voi olla hyvä päivä ♥ Kello on 01:40 kun lopettelen tätä postausta, mutta julkasen tän silti nyt, vaikka onkin yö, eikä kukaan tätä heti lue.

Blogitiimi - Itsetunto

Helmikuun Blogitiimi-postauksen aiheeks valikoitui itsetunto. Siitä puhutaan onneks paljon nykyään, mutta koskaan siitä ei voi puhua liikaa. Me ei sovittu mitään yhteistä linjaa tai tapaa tehdä tää postaus. Se onkin itseasiassa tosi kiva, niin jokaisen postauksesta tulee varmasti erilainen myös tyyliltään kuin sisällöltäänkin. Muiden tyttöjen blogeihin on linkit postauksen lopussa!

 Mulle luonnollisimmalta tuntui lähtee puhumaan tästä aiheesta ihan omien kokemusten kautta alustettuna faktoilla. Puhun paljon myös koulukiusaamisesta, koska se usein on yks suurimpia syitä huonoon itsetuntoon ainakin nuorilla. Tää on tosi mielenkiintonen aihe ja mulla riittäis yhtä postausta enemmänkin sanottavaa, mut tästä on hyvä alottaa!

Ihmisen itsetunto alkaa kehittyä jo ihan pienenä vauvana. Lapsuudella onkin suuri merkitys sille, millanen itsetunto aikuisena on. Läpi lapsuuden ja nuoruuden itsetunto kehittyy, muokkaantuu ja se jatkaa kehittymistä vielä aikuisenakin. Vaikka lapsena ja nuorena olis ollut huono itsetunto, se ei tarkota että niin olis aina. Sitä voi parantaa! Ei oo myöskään mahdotonta, että nuorempana hyvän itsetunnon omaava saattaa myöhemmin kärsiä huonosta itsetunnosta.

Mulla oli lapsena ihan keskiverto itsetunto, ei mitenkään supervahvalle pohjalle rakennettu. Mikään ei ollut sitä vielä kuitenkaan pahemmin kolauttanut, joten koin olevani ihan hyvä ja riittävä. Uskalsin olla hyvin pitkälti oma itteni, tykätä avoimesti myös asioista mistä muut ei tykkää, näyttää osaamiseni koulussa tunneilla ja en käyttäny valtavasti aikaa sen miettimiseen, et mitähän muut musta ajattelee. Tätä jatkui ala-asteen loppupuolelle.

Sitten tuli yläaste. Vaikka kävin koko peruskoulun samassa koulussa ja samojen ihmisten kanssa, niin yläasteella kaikki vaan räjähti käsiin. Yläasteiässä nuoret alkaa olee epävarmoja itestään muutenkin ja on kauheet paineet kavereiden suunnalta, että pitää kuulua joukkoon. Sillon alkaa miettimään asioita ihan eritavalla. Vaikka "silloin kun mä olin nuori" (eli alotettuani yläasteen vuonna 2008), nuoret oli ihan erilaisia kuin nykyään. Suurin osa oli ihan lapsia vielä seiskallakin, samanlaisia ku nykyään ollaan nelosluokalla. Mäkin alotin meikkaamaan vasta seiskalla ja sillon alko vasta enemmän miettimään vaatteita sun muuta ja omaa ulkonäköään kriittisesti.

Nuorena omat kaverit on ihan huipputärkeitä jokaiselle. Jokainen haluu kuulua jonnekkin, kukaan ei varmasti haluu joutua syrjityks oman erilaisuutensa takia. Valitettavasti se taitaa edelleen olla niin, että "erilaisia" syrjitään, ne jätetään yksin koska ne ei sovi porukkaan. Todellisuudessa jokainen on erilainen, jopa ne kloonatut teiniprinsessat jotka näyttää päästä varpaisiin samalta. Ei kellään oo samanlaista menneisyyttä, jokaisella on erilainen perhe ja eri lähtökohdat, eri kokemukset ja erilaiset taidot ja lahjakkuudet, erilaiset persoonallisuudet. Edes identtiset kaksoset ei oo tismalleen samanlaisia.

Yläaste on ihan hirveän raadollinen maailma. Suurin paine tulee nimenomaan kavereilta. Monet tekee mitä tahansa kuuluakseen porukkaan, ollakseen hyväksyttyjä. Varsinki "suositut" porukat on mun mielestä suurin mätäpaise koko yläasteessa. Kaiken koulukiusaamisen alku ja juuri. Täysin luonnollista et tietynlaiset ihmiset hakeutuu toistensa seuraan, koska viihtyvät yhdessä ja tykkäävät samoista asioista. Mut sitte ku niitä kaveriporukoita aletaan laittaa arvojärjestykseen, niin siinä kohtaa menee mönkään. Näillä "suosittuihin" porukkoihin kuuluvilla koulukiusaajilla yleensä on ainakin näennäisesti aivan loistava itsetunto, onhan niillä pokkaa pitää itteää parempina kuin kaikki muut. (Täsmennän, et välttämättä jokainen "suosittuun" porukkaan kuuluva oppilas ei oo automaattisesti koulukiusaaja.)

Mä oon sitä mieltä, et on olemassa kahdenlaisia kiusaajia. Ensimmäinen kiusaajatyyppi koostuu niistä, jotka on omassa lapsuudessa kokeneet kaltoinkohtelua tai jääneet vaille rakkautta. On aika vaikee rakentaa empatiakykyä, jos ei oo saanut siihen mitään mallia. Nää kiusaajat kiusaa, koska eivät osaa purkaa omaa pahaa oloaan mihinkään muuhun tai muulla keinolla. Kiusaaminen ei siltikään oo ikinä oikein eikä millään tavoin hyväksyttävää, vaikka olis ollut kuinka surkea lapsuus. Toinen kiusaajatyyppi on elänyt onnellisen lapsuuden, eikä oo kokenut mitään suurempaa puutetta perusturvasta. Nää kiusaavat ihan vaan silkasta hauskuudesta, koska se on helppoa, siitä ei jää kiinni, sillä saa nostettua omaa sosiaalista statustaan ja se on toimivaks todettu käytösmalli. Näille on molemmille kuitenki yhteistä huono itsetunto. Yks hyvän itsetunnon perusasioista on nimittäin että arvostaa niin itseään kuin muitakin ihmisiä.

"Hyvä itsetunto helpottaa elämää, mutta heikko itsetunto ei tarkoita epäonnistumista elämässä. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella tulemaan toimeen, ja sitä on mahdollista myös kohentaa."

lähde (klik)

Tää sitaatti antaa toivoa, ettei huonon itsetunnon kanssa kamppailevat ihmiset välttämättä epäonnistu elämässä. Valitettavasti se pätee myös koulukiusaajiin, ne pärjää koulumaailmassa loistavasti huonosti itsetunnostaan huolimatta.

 Oon puhunut aiemminkin mun koulukiusaamisesta, jota tapahtu koulun lisäks myös netissä ja vapaa-ajalla. Se on vaikuttanut ehkä kaikista eniten menneisyyden asioista mun itsetuntoon. Ja moneen muuhunkin asiaan elämässä. Yläasteen alussa mulla oli vielä kolme parasta kaveria samalla luokalla. "Lievä" kiusaaminen ei sillon vaikuttanut vielä niin paljon, koska en joutunu olemaan yksin. En tykkää käyttää mitään vakavuusasteikkoja tälläsistä asioista, koska kiusaaminen on kiusaamista, aina. Mä selvisin vielä koulunkäynnistä, kun oli ne parhaat kaverit joiden kanssa olla. Kasiluokalla kaikki muuttu. Ne käänty täysin mua vastaan. Tai pikemminkin mua ei enää ollut niiden silmissä.

Mä en oo koskaan ajatellut, että ne kolme olis ollut myös kiusaajia, vaikka mut hylättyään ne hengailikin entistä enemmän niiden mun kiusaajien kanssa. Luulen et kärjistetysti ne kolme tyttöä oli ollut ainoo syy "hillitä" mun kiusaamista. Koska nää kolme oli niiden kavereita, ja kun ne kolme ei enää ollutkaan mun kanssa, niin kiusaajat ei enää syyllistyneet "kavereitten kaverin kiusaamiseen". Mua oli varmasti tosi helppo kiusata sen jälkeen. Varsinkin kun nää kolme hengas niitten kanssa, samaan aikaan kun mä olin täysin yksin esim. liikkatunnilla. Mistä mä tiedän, vaikka ne olis kertonut mun asioitakin niille. En yllätyis yhtään.

Mä luulen et suunnilleen jokaikinen 7.-9.-luokkalainen mun koulussa sillon ties, ketä nää kiusaajat on. Mä en suinkaan ollut ainoo kiusattu, osa muista kiusatuista joutu kokemaan varmaan vielä paljon pahempaakin. Mut mua edelleen suorastaan raivostuttaa, miten kukaan opettaja tai muu henkilökuntaan kuuluva esim. opo tai kuraattori, ei tehneet asialle yhtään mitään. Vaikka kyllä nekin varmasti jotain näki, ei ne nyt voi täysin laput silmillä kulkea käytävillä ja opettaa tunteja? Sekin on äärimmäisen tuhoavaa itsetunnolle, että kukaan ei tee tollaselle tilanteelle mitään. Kaikki varmasti tiedostaa sen, ketään ei vaan kiinnosta. Siitä tulee just sellanen olo, että "mä oon täysin arvoton". Ja niin se itsetunto murenee palasiks...

 Yläaste-aika oli niin monella eri ulottuvuudella hirveintä aikaa ikinä mun elämässä. En usko että mun loppu elämänkään aikana tulee toista yhtä kauheaa kolmea vuotta eteen. Mä en aina vieläkään käsitä, miten ihminen pystyy olemaan näennäisesti ja ulkosesti lähes normaali, tai ainakaan ettei sen käytös herätä muissa ihmisissä mitään suurta huolta tai ihmetystä, ja silti samaan aikaan ihan täysin rikki. Pahimpina aikoina musta tuntuu, et mulla ei ollut edes mitään itsetuntoa. Se oli niin miinuslukemilla, ettei sanatkaan riitä kuvailemaan sitä miten paljon itteäni vihasin.

Mä vihasin jokaikistä asiaa itessäni. Niitäkin asioita, mistä olin ennen tykännyt. Mä vihasin mun ulkonäköä. Olin ruma, kuvottava, ällöttävä, läski, mun maha oli liian iso ja reidet liian paksut, olin liian pitkä, mun hampaat oli niin rumat ja vinot etten uskaltanut juurikaan hymyillä, vihasin mun nenää, iho oli huonossa kunnossa, hiuksetkaan ei miellyttäneet. Mä vihasin kaikkia muitakin ominaisuuksia. Vihasin mun pikkulapselta kuulostavaa ääntä niin paljon, että en mielelläni puhunut, enkä puhunut muutenkaan koska halusin puhua mahdollisimman hiljaa, ja sain sitte aina kuulla siitä et "puhu kovempaa, en kuule mitää!". Vihasin sitä että oon hyvä koulussa, että mä osaan asioita. Lopetin viittaamisen, vaikka useimmiten tiesin vastaukset. Opettajat sano aina että "saisit 10 todistukseen jos olisit aktiivisempi tunneilla". Vihasin luonteenpiirteitä, joita mulla ei edes ollut, mutta kiusaajat oli saaneet mut uskomaan niin. Mä olin tyhmä, kamala, epäystävällinen, ilkeä, lapsellinen, idiootti, vammanen... Ja todellisuudessa olin kaiken ton vastakohta.

Olin kylläkin tosi epäitsevarma, en pystynyt luottaa keneenkään. Miten voi luottaa edes parhaisiin kavereihin, jos ne tosta vaan voi tyhjästä kääntää sulle selän mitään selittämättä?

Yläasteen jälkeen mä alotin lukiossa, olin onnellinen, mut kesken ekan lukiovuoden mun kulissit romahti kesken koulupäivän. Siitä päivästä tulee nyt maaliskuussa 5 vuotta aikaa. Siitä yliväsymystilasta ja toivottomuudesta koko elämää kohtaan on ollut tosi pitkä ja kivinen tie tähän päivään. Pikkuhiljaa kun muut asiat on alkaneet tuntua mielekkäiltä ja oon saanu uskoa takas tähän elämään, niin samalla itsetuntokin on parantunut. Varmaan haluatte kuulla missä tänään mennään?

Mä en voi sanoa, että mulla olis vieläkään hyvä itsetunto. Mä oon jatkuvasti todella epävarma itestäni, en aina oikein luota itteeni ja omaan osaamiseen. Viikossa on edelleen enemmän päiviä, joilloin koen olevani ruma, kuin päiviä millon osaisin nähä itteni edes riittävän nättinä. Mut se on positiivista, että edes joskus hetken aikaa ajattelen, että "mun hiukset näyttää kivoilta" tai "nää vaatteet sopii mulle". Mutta yks asia missä oon vahvistunut tosi paljon verrattuna esim. yläasteaikaan, on se etten välitä niin paljon muiden mielipiteistä. Sillon en uskaltanut olla yhtään oma itteni, pelkäsin aina muiden reaktioita tai suhtautumista. Yritin olla mahdollisimman neutraali tai mielellään jopa huomaamaton. Se meni ihan äärimmäiseks toisten miellyttämiseks. Nyt mä uskallan olla asioista omaa mieltäni, sanoa ne ääneenkin. Uskallan tehdä asioita, joita rakastan, vaikka ne ei oliskaan yleisiä. Suurimpana esimerkkinä mun suuri rakkaus ruotsin kieleen, mä uskallan puhua vaikka keskellä kauppakeskusta ruotsia, jos haluan. On toki edelleen asioita, joista mietin liikaa muiden ajatuksia. Mut suurimmaks osakseen mua kiinnostaa enää mulle tärkeiden ihmisten mielipiteet. Sehän on lopulta ihan sama mitä joku tuntematon tai muu kuin itselle läheinen ihminen susta ajattelee.

Mulla on tullut myös lisää arvostusta omaa elämää kohtaan. Uskon et mä pystyn myös osittain vaikuttamaan mun tulevaisuuteen omilla valinnoilla. Ja että tulevaisuudessa on jotain toivoa myös, ettei kaikki jatku surkeena. Oon oppinu löytämään onnen pienistäkin asioista. Kuulostaa varmaan itsestäänselvyyksiltä jollekkin, mut mulle noi on ollu suuria juttuja oivaltaa, että ei tarvii olla mikään superihminen pystyäkseen olla onnellinen ja elää haluamansa kaltaista elämää. Mitään suuria tulevaisuuden suunnitelmia en edelleenkään uskalla asettaa, koska pelkään että petyn kuitenkin. Helpoin keino olis varmaan elää hetkessä, mut sekin on mulle hirvittävän vaikeeta. Menneisyys kiskoo mua kymmenien käsien voimin takaisin, ja tulevaisuus ei todellakaan houkuttele, ennemminkin pelottaa. Se on suuri asia mulle, et uskallan silti mennä päivä päivältä eteenpäin, vaikka pelottaa. En halua enää kuolla.

Koulukiusaaminen ja kaikki muut menneisyyden ikävät tapahtumat (joita en blogissa jaa) on tuhonneet mun itsetunnon nuorena. Se ei ollut alunperinkään rakentunut kovin vahvaksi, koska olin lapsena todella herkkä ja siks jo pelkkä koulukiusaaminenkin olis riittänyt sen tuhoamiseen. Kaikkien vaikeuksien jälkeen mä oon kuitenkin vahvistunut. Oon joutunut kasaamaan itteni uudestaan, pikkuhiljaa.
Mä en oo enää se 13-vuotias, joka pelkää mitä muut ajattelee siitä ja koittaa siks miellyttää kaikkia.
Mä en oo enää se 15-vuotias, joka on peloissaan ja vihainen itelleen siitä että muut vihaa sitä.
Mä en oo enää se 17-vuotias, jonka ainoa toive ja tavoite koko elämässä on kuolla.
Mä en oo enää se 19-vuotias, joka edelleen epäröi rakastaako kukaan sitä.
Vaan mä oon se 21-vuotias, joka uskaltaa elää. Uskaltaa arvostaa itteään. Uskaltaa olla onnellinen.

Vaikka mä oon nykyään vahvempi kuin vuosikausiin, niin niille ihmisille, ketkä on saaneet mut tuntemaan itteni täysin arvottomaks ja turhaks, mä en anna anteeks. Kaikkien menneisyydessä on ilkeitä ihmisiä ja vaikeita asioita, jotka kasvattaa ihmistä vahvemmaks. Mut mä en ikimaailmassa sano nyt enkä koskaan, että olisin kiitollinen, että niiden ansiosta mä oon nyt vahvempi. Kuka tietää kuinka vahva musta olis tullut, jos en olis mennyt rikki? Haavat paranee, mut arvet on ikuisia.

Siellä ruudun takana on varmasti monia ihmisiä, joilla on myös huono itsetunto. Kunpa mulla oliskin joku supervinkki annettavana teille. Itsetunnon vahvistaminen ei käy sormia napsauttamalla, joskus se kestää vuosia. Tärkeintä on, että hyväksyy ittensä sellasena kun on. Uskaltaa myös olla oma ittensä. Keskittyy niihin asioihin, joissa on hyvä ja taitava. Kannattaa miettiä mitkä asiat tekee sut onnelliseks ja tehdä niitä. Ei oo mitenkään välttämätöntä, että pitää alkaa tehdä tutkimustyötä omasta menneisyydestä, mitkä kaikki asiat siellä on vaikuttanut siihen millanen nyt on. Joissain tilanteissa se on kuitenkin ihan paikallaan tai jopa suositeltavaa. Mua on auttanu eniten ihanat ystävät, jotka jaksaa muistuttaa välillä yllättävistäkin asioista, miten ne ihailee mua. Myös positiivinen musiikki auttaa, kannustavat laulunsanat on mulle ainakin ajoittain suuri voimavara.

Jokainen on hyvä sellasena ku on. Aina voi kehittyä tai parantaa jotain piirrettä itessään, mut ihminen ei oo koskaan valmis. Ei oo mitään määritelmää sille, että "nyt olen täydellinen ihminen". Elämää häiritseviä asioita kannattaakin pyrkiä kehittämään parempaan suuntaan, mut jokainen riittää ihan omana ittenään. Jokainen ansaitsee arvostusta muilta, mut pitää myös ite arvostaa muita, ja ennenkaikkea itteään.

Tässä on linkit muiden Blogitiimiläisten blogeihin, käykää lukemassa mitä ajatuksia heillä oli itsetunnosta!

Jenny // Heli // Jonna // Anniina // Jenna // Krista

Tammikuun lopussa ilmesty uus biisi Mikko Harjulta, nimeltään Sinä riität. Mä kuuntelin sitä tätä postaussa kirjottaessa kymmeniä kertoja. Siinä on tosi kauniit sanat ja ainakin mulle tulee ensin surullisen olon jälkeen hyvä fiilis tätä biisiä kuunnellessa! Lisäks koska aihe sopii myös tän postauksen aiheeseen, etenkin kertosäe, niin tässä biisin sanat. Tätä biisiä ei voi kuunnella Youtubesta, mutta Spotifystä löytyy kyllä!

"Istut sohvan nurkassa, ja katsot lempileffoja
Ja Notebookin lopussa, kyyneleet vierii poskilla
Sunnuntai-illat kotona, tuntuu maailmanlopulta
Kun yli 20-vuotiaana joudut yksin nukkumaan
Liian monta tyhjää arpaa, eikä yhtään voittoa

Mut mä lupaan
Sinä riität, sinä riität
Olet kaunis juuri noin
Ja sä löydät, vielä jonkun
Joka ei koskaan mene pois
Sinä riität, sinä riität
Olet täydellinen noin
Aurinko nousee, aurinko laskee
Mut hymys aina loistaa voi

Lähikaupan kassalla, katsot pariskuntia
Ja sun ostoskorissa, vain yksi purkki maitoa
Kaipaat sitä oikeaa, joka kosketuksellaan
Saa energiat virtaamaan ja sinut täysin sekoomaan
Vain elämää ei todellakaan, tää on niin paljon suurempaa

KERTO

Ei kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin
Kun prinsessat ja prinssit kulkee joka kadun kulmassa
Ei kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin

KERTO

Sinä riität" ♥